Akateeminenkin voi oppia tekemällä

Annu Nieminen

VAIKKA JUURI VASTA saimme talven, pian saamme kesän. Ja opiskelijoiden olisi syytä pian saada kesätyö.

Monet korkeakoulussa tai yliopistossa menestykselläkin ahertavat tuntevat vihlaisun sisällään ajatellessaan työnhakua. Tuntuu, että harva saa tehdä mitään, missä oikeasti oppisi jotain tai soveltaisi oppimaansa - ja sitten tarvitaan suhteita ja täytetään turhauttavia nettilomakkeita. Kaiken lisäksi huolellinen työnhaku ei ole mitään kevyttä välipalapuuhaa, vaan aikaa vievää työtä.

Opiskelijan ja työelämän suhde ei ole vielä työnhaun onnistuttuakaan mutkaton. Ainaisilla marinoilla on pohjaa: työelämään tutustumiseen ei varsinaisesti kannusteta, kun valmistuminen tulisi tapahtua viidessä vuodessa ja tulorajat sanovat oman sanottavansa. Miten tässä oikein pitäisi työhön suhtautua? Viisastutaan ja valmistaudutaan nyt niin paljon, kuin ikinä viidessä vuodessa ehditään - vaikka ei ihan tiedettäisi mihin - ja sitten meitä odottaa auvoinen taattu työelämä? Ja toivottavasti kovapalkkainen, että tohtii sitten ne opintolainat maksaa.

TYÖ JA OPISKELU ovat yliopisto-opiskelijan näkökulmasta yhteiskunnassamme kovin eriytyneitä. Tämä on ongelmallista, sillä väitän, että työelämän läheisyydessä on selkeitä kiihottajia opiskelun tavoitteiden saavuttamiselle. Monen suusta kuulee kertomuksia siitä, miten kesätyössä tai harjoittelussa tuli saatua aivan uutta perspektiiviä ja syventävää näkökulmaa opiskelun kohteisiin. Paljon löydetään myös huomionarvoista motivaatiota. Sen tärkeys ei ole aivan pieni, sillä korkeakouluopinnot eivät aina motivoi aivan itsestään - monet asiat tuntuvat kerrassaan todellisuudesta vieraantuneilta.

Oppiminen on hyväksytty vaateiltaan nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa elämän läpi jatkuvaksi prosessiksi. Ikuinen oppiminen on saanut jo vähintäänkin puheen tasolla asemansa. Peräänkuulutan työnteon liittymistä oppimisen joukkoon aikuiselämän jokaiseen vaiheeseen kuuluviin luonnollisiin toimintoihin. Ja nyt ei puhuta opiskelijoiden ryntäämisestä kaupan kassalle oppimaan työn makua veri suussa ja viemään työpaikkoja niitä kenties vielä enemmän tarvitsevilta - vaan työelämän ja opiskelumaailman lähenemistä opiskelijan arjessa opettavina tahoina esimerkiksi oppisopimusmaisena toimintana.

Oppisopimuksien tyylistä työelämään tutustumista vastaan on helppo kritisoida. Akateemisessa opiskelussa ei suosita tekemällä oppii -asennetta, mikä onkin suurimman osan yliopistoaloista kohdalla varsin perusteltua. Tietyt metodit ja tieteelliset käytännöt vaativat opinnoilta jonkinasteista eristäytymistä, jotta perspektiivi ei katoaisi käytännön rajoitteiden muokatessa todellisia olosuhteita. Tällöin on mahdollista nähdä käytännön seasta ideaaleja asianlaitoja.

Teknillisen korkeakoulun kohdalla puhumme kuitenkin tekniikan alan opinnoista. Niillä on hyvin käytännönläheisiä ilmentymiä arkielämässä: taloja suunnitellaan ja rakennetaan, energiataloutta toteutetaan ja muokataan, tietoyhteiskunnan teknisiä edistysaskelia viedään eteenpäin päivittäin. Miksei yhteiskuntamme tavoitteena ole, että alaa opiskelevat opiskelijat olisivat osallisena tässä arkipäivässä?

AKATEEMINEN ANALYYTTINEN tarkastelutapa ja kyky objektiiviseen arviointiin ovat osa ihmistä, joka kasvaa suomalaisen peruskoulun, lukion ja korkeakoulun hoteissa ja sallii itselleen kehittymisen. Ne eivät katoa mahdollisuudesta nähdä, miten koulun sisällä opiskellut asiat realisoituvat tosielämässä. Päinvastoin, ne heräävät eloon ja alkavat palvella ne antanutta yhteiskuntaa.

Oppimisen parantamisen ja yksilön urasuuntautumisen helpottamisen lisäksi työelämän läheisyys toisi realiteetteja tällä hetkellä eristyksissä olevaan opiskelijaelämään. Me opiskelijat olemme huomisen työelämä. Siihen voisi olla syytä tutustua muulloinkin kuin silloin, jos isillä on firma.

Tässä numerossa puhutaan opiskelijan ja työn kohtaamisista. Voisivatko ne päästä irti kiistakapulastatuksestaan - ja olla luonnollinen ja säännöllinen osa akateemistakin oppimista?