Sukkia ja mansikoita

Saara Oranen

Miten haiseva sukka ja ilmastonmuutos liittyvät toisiinsa?

Äkkiseltään eivät mitenkään, mutta tästä asetelmasta lähtee liikkeelle Kati Grönholmin ohjaama minidokumentti Ihmisen haju. Teos voitti alle kolmeminuuttisten elokuvien Foxoff-kilpailusarjan Kettupäivillä.

Elokuvassa keski-ikäinen nainen ripustaa sukan puutarhaansa jänisten karkottajaksi. Ilmaston lämpenemisen vuoksi jänikset ovat yllättäen tulleet tekemään tuhojaan edellisiä vuosia aikaisemmin. Katsojille kuvataan vettä tippuvia rännejä ja sulavia lumikinoksia: kaikille tuttuja yksinkertaisia ilmiöitä, jotka yhdistyvät mielikuvissa automaattisesti ilmastonmuutokseen.

Ihmisen haju on erinomainen osoitus lyhytelokuvan monipuolisuudesta ja elinvoimaisuudesta. Teos kertoo alle kolmessa minuutissa ajankohtaista ilmiötä sivuavan tarinan, ja tekee sen humoristisella ja oivaltavalla tavalla. Filmi on yksinkertaisuudessaan nerokas.

Kati Grönholm: Ihmisen haju

Juuri tällaisille elokuville on Kettupäivien Foxoff. Alle kolmeminuuttiset lyhytelokuvat edustavat festivaalien radikaaleinta antia: sarjassa kisaavat sekaisin niin animaatiot, fiktiiviset lyhytelokuvat kuin minidokumentitkin. Tämän vuoden elokuvia oli inspiroinut Viettelys-teema.

Ihmisen hajun lisäksi edukseen erottui Kirsimarja Metsähuoneen Ei sitä saa syödä. Yhdellä erikoislähikuvalla toteutetussa teoksessa fiktio kääntyy dokumentiksi. Tytärtään kuvaavan äidin alkuperäinen idea menee mönkään, kun tyttö syö kuvausrekvisiitaksi tarkoitetut mansikat: olosuhteiden pakosta elokuva ei kerrokaan fiktiivistä tarinaa, vaan tulee näyttäneeksi syntyprosessinsa.

Foxoff on lähinnä nuorien opiskelijoiden areena ja kiteyttää hyvin Kettupäivien tunnelman. Parhaimmillaan anarkistinen sarja tarjoaa Ihmisen hajun ja Ei sitä saa syödä -teoksen kaltaisia mukaansatempaavia pätkiä, joita on vaikea päästä näkemään muualla kuin erikoisfestivaaleilla. Kääntöpuolena on epätasaisuus: sekaisin on helmiä ja kieli poskessa tehtyjä kyhäelmiä.

Paikoitellen kahdenkymmenen pätkän putki tuntui uuvuttavalta, mutta onneksi leikkimielisyys ja tekemisen into näkyvät leffoissa.

Sini Pelkki: Concealment

Lyhyttä kaunista

Lyhytelokuvien perinteisillä Kettupäivillä nähtiin elokuva-alan avantgardea ja tulevaisuuden lupauksia. Kulttuurikompleksi Andorrassa 7.-10.11. pidetty festivaali tarjosi jälleen monipuolisen poikkileikkauksen tuoreisiin kotimaisiin lyhyt- ja dokumenttielokuviin. Kotimaisten elokuvien lisäksi näytettiin parhaita paloja Pohjoismaiden suurimmalta lyhyt- ja dokumenttielokuvafestivaalilta, Nordisk Panoramasta.

24. kerran järjestetyt Kettupäivät olivat kokeneet muutoksia viime vuodesta. Nelipäiväiseksi tiivistynyt festivaali oli tänä vuonna ensimmäistä kertaa rajannut elokuviensa keston enintään tuntiin. Myös kokeellista elokuvaa esitettiin entistä laajemmin, ja sille oli luotu kokonaan oma kilpailusarjansa.

Kyseisessä sarjassa nähtiin muun muassa lajin kotimaisen pioneerin Seppo Renvallin teos Paluu ihmisyyteen. Elokuvassa teollisuuden kylmää maailmaa oli kuvattu supernopealla kameralla. Hidastuksilla ja eri aikaulottuvuuksilla pelaavat otokset autokolareista ja koneista sulautuivat filmissä hypnoottiseksi kuvakollaasiksi. Unenomaista tunnelmaa rytmitti Zape Leppäsen luoma nykivä äänimaailma.

Mainitsemisen arvoinen oli myös sarjan Kettu-palkinnon voittanut, täydellistä auringonpimennystä kuvannut Mika Taanilan Täydellisen pimennyksen vyöhyke. Raadin kunniamaininnan sai Sini Pelkin Concealment ja Pekka Sassin Kolja ja minä.

Kokeellisen elokuvan lisäksi perinteiset Kettu-palkinnot jaettiin tänäkin vuonna parhaalle fiktiolle ja dokumentille, sekä opiskelija- että ammattilaissarjassa. Katsojalle mielenkiintoista oli nähdä rinnakkain sekä amatöörien että ammattilaisten tekeleitä: Kettupäivät ovat aina antaneet runsaasti tilaa oppilastöille, ja nuorten tekijöiden tapahtumana festivaali on tärkeä areena tulevaisuuden lupauksille.

Suurelle yleisölle festivaalit ovatkin hyvä tilaisuus bongata nousevia suuruuksia ja anarkistisempaa elokuvatuotantoa, joka harvoin päätyy yleiseen levitykseen. Marginaalin marginaalissa sijaitsevalle lyhytelokuvalle festivaalit ovat suoranainen elinehto. Jatkuvasti yksipuolistuvan elokuvatarjonnan keskellä Kettupäivien kaltaiset tapahtumat ovat tervetullut lisä.