Mä sanon vaikeimman sanan ja se on ei

TKK antaa hyvät valmiudet työelämään siirtymiseen, mutta yksi asia jäi ainakin minun opinnoistani puuttumaan: TKK ei opeta sanomaan ei. Nykypäivän työelämässä se on välttämätön taito.

Meeri Nieminen

Raivostun, stressaannun, ahdistaa. Päätän, ettei näin voi jatkua. Luovun menestymisestä ja annan tulevaisuudettomuuden tulla. Ryhdyn toimiston nurkassa istuvaksi villapaita-diplomi-insinööriksi, josta kukaan ei kymmenen vuodenkaan jälkeen tiedä, mitä se oikeastaan tekee.

Valmistelen puheen, vatsaa kuristaa. Yritän muistaa hengittää. Takeltelen. Puhun nopeasti, että tilanne olisi mahdollisimman pian ohi. Lopulta saan sanotuksi, etten aio tehdä töitä seuraavana viikonloppuna. Odotan iskua. Pomo sanoo "Ai, no sitten meidän pitää yrittää järjestää se jotenkin muuten". Olen hölmistynyt. Maailmanloppu ei tullutkaan.

Olen joutunut töissä opettelemaan asettamaan rajoja ja tiedostamaan sen, missä omat rajani menevät. Monilla tunnollisilla teekkareilla on huippuyrityksistä semmoinen ajatus, että "jos ne nyt huolii mut, niin ois kiva kokeilla, pystynkö siihen".

Työelämään tullaan nöyränä hattu kädessä. Olen katsonut vierestä, kuinka näitä ihmisiä syötetään jonossa leijonille. Ihminen kestää yllättävän kauan, muttei loputtomasti. Muiden odotusten täyttäminen on asia, johon ei kukaan koskaan tule pystymään, sillä mitään kattoa ei koskaan tule vastaan. On vain tiedettävä itse, että pystyy.

Vieläkin jokainen ei on hyvin vaikea, vaikken kertaakaan ole saanut negatiivista reaktiota siihen, että asetan rajoja. Ein sanomiseen pitää valmistautua etukäteen. Tunnen syyllisyyttä. Yritän vakuuttaa itseni siitä, että olen vahva ja että kestän sen, että ne löytää jonkun kivemman ja mukavamman, joka on valmis tekemään töitä 60 tuntia viikossa.

On epäreilua, että ihmiseltä pyydetään enemmän kuin hän voi antaa ja ettei siihen voi luottaa, että joku toinen sanoo: tämä on liikaa, sinun ei tarvitse jaksaa näin paljoa. Tähän realiteettiin meidän on kuitenkin sopeuduttava. Meitä käytetään hyväksi vain niin kauan kuin sallimme sen.

Olen rajannut ei-sanoilla itselleni oman cubiclen, jonka rajat alkavat hahmottua muille. Alan itsekin uskoa, että näin voi olla ja että näin kuuluu toimia. Monen ei-sanan jälkeen työelämä on parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Huomaan, että työkavereillakin on elämä ja jopa prioriteetteja työpaikan ulkopuolella. Yhdessä tehdään haastavia, mielenkiintoisia projekteja; nauretaan ja saadaan aikaiseksi. Samaan aikaan vietän enemmän aikaa ystävien kanssa kuin koskaan ennen. Vapaa-aika on oikeasti vapaata, sillä koko ajan ei ole takaraivossa ajatusta siitä yhdestä harjoitustyöstä, joka pitäisi tehdä. Urani etenee huolimatta siitä, että olen onnellinen.

Kirjoittaja on tuore DI, joka työskentelee Suomen parhaaksi työnantajaksi valitussa kansainvälisessä konsulttiyrityksessä, osaa Trivial Pursuitin kysymykset ulkoa eikä aio ikinä ostaa Audia.