Viikko kuluu nopeasti. Siis alkaa ja loppuu. Viikossa on kuusi arkipäivää ja yksi pyhäpäivä. Juuri mikään muu viikossa ei ole vakio. Viikossa koetut ilot ja harmit muuttuvat, välillä on aikaa jopa vähän nukkuakin, usein ei. Viikossa voi tulla boheemiksi, tätäkin oli tarkoitus kokeilla jossain vaiheessa, mutta boheemius on kuitenkin häilyvää ja usein teennäistä. Jätetään boheemius vanhemmille päiville.

Viikossa voi myös nauttia koko kattauksen niin sanotun populaarikulttuurin helmiä ja päättää, kenen puolella seisoo. Erään viikon ohjelma kulki keskiviikosta tiistaihin, alkaen ja loppuen rauhallisen vienossa tunnelmassa, yltyen välillä niin mahtaviin tunnelmiin kuin pop tai mikä tahansa kulttuuri ihmisessä voi nostaa esiin. Tuliko minusta viikossa pitkälettinen hevari? ostinko lopulta lökäpöksyt ja lippalakin? lainasinko siskolta ompelukoneen ja tein itselleni värikkään karvahameen?

Tätä iltaa on odotettu, erilaiset opiskelijabileet. No, eipä tässä erilaista ole muu kuin tasokas meno, alkoholin kulutus onvarmasti samaa tasoa kuin opiskelijabileissä yleensäkin. Arvostelukykyäni lamaannuttaa nimenomaan kyseinen alkoholin määrä, sekä totuus, että tunnen lähes kaikki paikalla vastaan tulleet ihmiset. Quintessence pääesiintyjänä loppuunmyydyissä bileissä Mocambossa, siten että paikka on nimenomaan tuttuja pullollaan, tämä on bileideana mahdottoman hyvä ja rentouttava ja lamaannuttava ja tukahduttavan ylivoimainen ja ja ja.

– Me soitetaan nu soulia, kertoo Quintessencen laulaja Emma Salokoski kysyttäessä tarkempaa määrittelyä yhtyeen rikkaasta äänimaailmasta. Keikka itse alkaa rauhallisesti tyylikkäässä tunnelmassa, saamme tuntea soulia, bossanovaa ja monia muita rytmejä. Don Johnson Big Bandin Tommy Lindgren vierailee lavalla lähes koko keikan ajan, tuoden mukanaan riimejä, jotka viimeistään saivat kansan lattialla liikkumaan. Namia, rauhallista, välillä energistä, ja ehdottoman nautittavaa. Toimittajanne jäi kiinni nu-etuliitteeseen.

– Joo, me soitetaan nu-metallia, paljastaa Emma Salokoski lopulta yhtyeen pimeitä puolia.

Aina, siis aina, kun lehdistö, varsinkin brittilehdistö, nostaa jonkun artistin tai yhtyeen pinnalle, tapahtuu järjestyksessä seuraavia asioita.
1. Artistia/yhtyettä aletaan kehumaan todella paljon ja hartaasti, siis järjestelmällisesti.
2. Jatketaan samaa linjaa, samalla artistia/yhtyettä aletaan kutsumaan nimikkeellä "se seuraava iso juttu" tai "uusi Beatles" tai "uusi Radiohead" tai "uusi Strokes". Musiikin merkitys hämärtyy.
3. Artistia/yhtyettä kehutaan edelleen, aina mainiten että tämä on nyt SE yhtye ja että tästä täytyy nyt pitää ollakseen edes jonkin verran ajan tasalla. Kaikki jotka välittävät tällaisesta väittävät käyneensä yhtyeen keikoilla jo ennen kuin sitä oli perustettukaan. Musiikin merkitys hämärtyy. Tietyt lehdistön jäsenet haukkuvat yhtyettä, koska se on niin kohuttu – monet "tietävät" olevansa aina oikeassa ja ollakseen tarpeeksi underground, heidän täytyy irtautua kaikesta kohun palvomisesta.
4. Kukaan ei edes muista, oliko yhtye edes oikeasti hyvä ja arvosteluissa puhutaan yhtyen jäsenten hiuksista ja vaatteista sekä muista ns. todellisista asioista.
5. Yhtye unohdetaan, TAI se jää elämään vielä pitkäksi aikaa ja kaikki muistavat, mistä olikin kyse.

Perjantaina lavalle nouseva White Stripes on yhtye, joka elää tällä hetkellä noin kohdan 3 ja 4 välimaastossa. Siis 3½. Kotitehtävä: koska listasin jo tärkeimmät asiat keikka-arvostelun tekemiseen liittyen, tee sellainen ja lähetä se meille toimitukseen. Nyt saan keskittyä olennaiseen.

White Stripes on siis yhtye, yhtye jossa on kaksi jäsentä. Meg (rummut) ja Jack White (kitara, laulu) kertovat olevansa sisaruksia ja soittavat jykevää rockmusiikkia, joka on herkän bluesin ja räyhäkkään punkin hybridi. Bändi ei ole uusi yhtye; takana on jo kolme albumia, eikä varmasti mikään tähdenlento. Detroitista tuleva duo on hankkinut itselleen hyvin vankkaa suosiota, päästen briteissä jopa listasijoille, yhtye esiintyikin taannoin nuorison suosimassa tv-ohjelmassa Top Of The Pops. Time-lehti kommentoi artikkelissaan White Stripesin olevan lasten suosikki, eräänkin Detroitin lähistöllä sijaitsevan kaupungin koulun opettaja oli lähettänyt yhtyeelle videonauhan, jolla luokka lauloi yhteen ääneen yhtyeen kappaletta Apple Blossom. Jack kertoi itkeneensä nähdessään nauhan.

Yhtyeen värit ovat punainen ja valkoinen, vähän mustaa. Jack White soittaa kitaraansa täristen kuten kitaran kieli ja laulaa eläytyen aivan eri tavalla kuin rock-laulajat yleensä. Yksin rytmisektiosta vastaava Meg soittaa rumpuja vähäeleisesti mutta tarkasti Jackin johtaessa soittoa eleillään ja tietysti soitollaan. Omat kappaleet, kuten Dead Leaves and the Dirty Ground, Hotel Yorba, Fell in Love With a Girl…,toimivat niin kuin vain tutut räjähtävän energiset, mutta tunteella ladatut noin kaksiminuuttiset White Stripesin mahtibiisit voivat Yhtyeen cover-kappaleet ovat sitten oma lukunsa. Keikan ehdottomaksi huippukohdaksi muodostuu pian Dolly Partonin tunteikas Jolene, jonka sydämeen käyvät sanat Jack laulaa täristen ja päristen, yhtään säästelemättä. Kuuntelija vakuuttuu, että Jack on itse kokenut nuo laulun sanat, vaikkakin sanoissa nainen laulaa naiselle miehestään. Tällaisilla roolisuorituksilla Jack painaa koko keikan läpi, ja kuuntelijalle välittyy olo, että nuoren oloinen Jack on kokenut laulamansa asiat ja kertoo meille katkerana rankasta elämästään. Meg soittaa vienosti hymyillen tai tilanteen mukaan sympaattisesti eläytyen laulun aiheeseen, ollen rooliasetelmassa mukana.

White Stripes on sellainen yhtye, jonka keikalla voisi käydä vaikka joka päivä, tai ainakin joka toinen päivä, jatkuvasti. Yhtye soittaa ilman biisilistoja, harjoittelematta, päivästä toiseen. Skandinavian kiertueella heillä ei ole yhtään vapaapäivää, ja tällainen tahti ei ole heille yhtään erikoista. He elävät ja eläytyvät, kuten vain bluesmuusikkojen tulee tehdä.

Vuodesta 1979 DJ:nä toiminut Derrick May oli yksi kolmesta, muiden kahden ollessa Kevin Saunderson ja Juan Atkins, teknomusiikin keksijöistä. Myöhässä paikalle Helsingin tyylikkäimmälle klubille saapuva May ei lopulta petä yleisöään. Mayn soittama musiikki taipuu housesta teknoon, jazzista diskoon, rauhallisesta lillunnasta uskomattomiin bilekappaleisiin. May kikkailee mikserillään jatkuvasti muokkaillen kappaleita, mies ei vain vaihda kappaleita keskenään, vaan pyrkii tekemään jotain muutakin, onnistuen. Diskopalloja ja savua, valoja ja musiikkia ja tanssia kunnes selkään sattuu. Sunnuntai-illan huumaa. Kiitos Derrickille. Suomalaista pornofunkkia, omituisia päähänpistoja, erikoisia pukuvalintoja, tyylikästä lounge-meininkiä ja halpoja sähköurkuja. Lahden lahja maailmalle, Suomen pitkäaikaisimpia ja toimivimpia vientivaltteja, Jimi Tenor, päättää viikon keikkaputken. Tiistai-iltana Jimin aloittaessa Nosturi ei ole liian täynnä, enemmänkin saisi olla porukkaa Jimin aloittaessa jo kymmenen jälkeen. Jimin yhtye on vaihtunut edellisestä näkemästä ja kaikilla on vähintäänkin tyylikäs, useilla hyvin erikoinen, puku päällään. Pari uutta biisiä, uusia sovituksia vanhoista kappaleista, maukasta soitantaa. Parhaat kappaleet sieltä ja täältä siis. Keikka rönsyilee, kunnes loppua kohti paahdetaan ja Sugardaddy päättyy välttämättömään tuhoon, Jimin hyperaktiivisuus kulminoituu teatraaliseen kaatumiseen rumpusetin päälle. Muu yhtye kasaantuu lopulta Jimin ympärille todistamaan sankarikuolemaa. Perus-tiistai.

No, en siis ostanut lippiksiä enkä mitään muutakaan, paitsi pari White Stripes -tavaraa. En muuttunut punkkariksi, enkä hankkinut Jimi Tenor -tyyppistä mekkoratkaisua. Hauskaa oli, ja kokemuksia kerääntyi. White Stripes oli kaikista näistä kuninkaallisin kokemus, mutta eivät muutkaan kauas jääneet. Viikko ilman keikkoja takana, tahtoo Tavastialle!