Rakennustekniikkaa opiskeleva Topias Siren viettää vaihtarivuotta Wienissä. Opiskelu jää välillä armotta taka-alalle, kun bileitä ja baari-iltoja riittää ja kiinnostavat Euroopan kaupungit odottavat lyhyen junamatkan päässä.



Viime talvena ahdisti ja tuntui, että täytyy vaihtaa maisemaa. Eikä ihme, sillä kolmen vuoden lomattoman koulu- ja kesätyöputken jälkeen Otaniemen rakennukset alkoivat käydä tutuiksi.

Koska olen kaupunkilomaihmisiä ja kielitaitokin rajoittuu kotimaisten lisäksi MTV-englantiin ja saksaan, laitoin vaihtopaperit menemään Wienin teknilliseen yliopistoon. Lukukausi alkaa Itävallassa vasta lokakuussa, ja kesäinen korkeakouluharjoittelupaikkakin kesti vain elokuuhun, joten minulle jäi koko syyskuu aikaa lomailla. Niinpä aloitin Euroopan-kiertueen Irlannista, jatkoin Britteihin ja lopulta päädyin hyvissä ajoin Itävaltaan.

Saavuttuani Wienin lentokentälle olin hiukan eksyksissä, koska en ollut ottanut minua vastaantulevan opiskelijan puhelinnumeroa ylös eikä häntä näkynyt missään. Martin kuitenkin saapui ennen kuin ehdin panikoida, pahoitteli myöhästymistään ja kyyditsi minut keskustaan tyttöystävänsä Mini Cooperilla.

Oppaani puhui yllättävän selkeää saksaa – itävaltalaiseksi. Alkuun minulla oli kuitenkin vaikeuksia saada omat huuleni väännettyä tavaksi käyneestä englannista saksaksi, mutta ajan myötä saksankin puhuminen helpottui eikä jännittänyt enää.

Ensimmäisen viikon ohjelmana minulla ja Martinilla oli yliopistoon kirjautuminen, ja jo ensimmäisenä päivänä kävi selväksi, että Itävaltalainen byrokratia on uskomatonta. Täällä pyöritellään papereita toimistosta toiseen, joiden aukioloajat menevät sopivasti ristiin niin, että toinen on auki aamupäivällä ja toinen iltapäivällä. Tietenkin aamupäivällä auki olevassa toimistossa kysytään iltapäivällä auki olevasta toimistosta saatavaa paperia.

Sitten pankkiin maksamaan lukukausimaksu ja kotiin odottelemaan parin viikon sisällä saapuvaa lukukausitarraa. Opiskelijakortti sentään annettiin tiskiltä käteen, se kun on vain paperiläpyskä.

Pankkitilin avaamista yritimme toisena päivänä. Marssimme suoraan paikallisen postipankin tiskille. Jotenkin se, että paikalliset selittävät Itävallan saksaa keskenään enkä ymmärrä mitään, saa minut tuntemaan, että olen lapsi, isän ja äidin kanssa pankissa, ottamassa ensimmäistä tiliä. Välillä pankkivirkailija selittää minulle hitaasti joko saksaksi tai englanniksi jotain itsestään selvää – karkkirahat täytyy säästää.

Lopulta pankkivirkailija yrittää tarjota minulle säästökirjaa, josta ystävällisesti kieltäydyn – Suomessa moista säästötapaa ei ole tunnettu ainakaan 25 vuoteen, eikä siitä ole vuokranmaksuun. Lopulta tili jää saamatta, koska vuokra on paljon halvempaa ja yksinkertaisempaa maksaa käteisellä – Visa Electronilla kun saa nostettua täältä rahaa ilman kuluja.

Kursseille ilmoittaudutaan kuten TKK:lla. Ensin valitaan kurssit varsin pätevässä – uuden Topin 10–0 päihittävässä – järjestelmässä hakusanojen avulla ja klikkailemalla. Tämän jälkeen hortoillaan huonosti merkittyihin luentosaleihin infoluennolle, kirjoitetaan siellä nimi varsinaiseen ilmoittautumislistaan ja voilà: ilmoittautuminen on suoritettu.

Infoluennoilla kerrotaan myös luentojen ajankohdat, joten lukujärjestystä ei siis voi suunnitella etukäteen. Kahden infoluennon tapauksessa olen luullut olleeni sadan prosentin varmuudella oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta yksin. Lohduttavaa on se, että kurssini alkavat yllättäen vasta lokakuun puolen välin jälkeen, joten säätöaikaa riittää.

Wienin teknillisessä yliopistossa käytetään kahden periodin järjestelmää, mutta useat kurssit järjestetään blokkikursseina eli intensiivisinä muutaman päivän tai viikon kursseina. Instituuttien sisällä opettajat sopivat keskenään kurssien ajoista, joten instituuttien sisäisiä päällekkäisyysongelmia ei ilmene.

Paniikkini sen suhteen, että kaksi mielenkiintoista kurssia oli buukattu samaan aikaan ja päivään, osoittautui turhaksi, sillä ne pidetään eri puolikkaissa periodia – melkein siis kuin neljän periodin järjestelmässä.

Tietenkin seurustelukumppania tuli ikävä, ja tyttöystäväni tuli vierailemaan mahdollisesti jopa pidemmäksi aikaa, jos vain onni suo. Hänellä on itsevarma suunnitelma hakea töitä täältä ja viipyä kevääseen asti. Aktiivinen vaihtarielämä on kuitenkin vaikeuttanut heräämistä, ja pahaksi onneksi toimistot ovat auki vain aamuisin, joten työnhaku odottaa vielä.

Periaatteessa hänen ei kuitenkaan tarvitse maksaa asumisesta mitään, sillä hän asuu laittomasti huoneessani. Alussa vähän pelotti, toimiiko siivoojatäti asuntosäätiön vakoojana, mutta villakoirien määrästä päätellen siivous on niin pikaista, ettei tarkkailusta ole pelkoa.

Varsin nopeasti huomasin, että vaihto-opiskelijoiden mentaliteetti on hyvin avoin – myös minun. Hississä keskustellaan niitä näitä ja vaihdetaan huoneen numeroita iltamenoja varten – moinenhan on täysin ennenkuulumatonta Suomessa! Talon aulassa on bileet joka ilta, eikä kotiin pääse moikkaamatta tusinaa tuntematonta, viittä tuttua ja muutamaa jo ystäväksi käynyttä vaihtaria.

Kuulostaa hyvältä, mutta yritäpäs tulla kotiin väsyneenä illalla, kun vaihtarit ovat repimässä vaikkapa ravintolaan tuhlaamaan jo arvokkaiksi käyneitä viimeisiä pennosia. Kotioloissa vatsa täyttyykin sitten pastalla ja ketsupilla – opiskelijoiden tapaan. Viikon pastakuurin jälkeen alkaa kyllä jo naama muuttua kalpeaksi – selvä merkki liian yksipuolisesta ravinnosta.

Tulin tässä eräänä iltana rähjäisenä kotiin ajatellen nukkuvani univelkani pois. Ateenalainen ystäväni Pablos oli kuitenkin juuri aulassa lähdössä kreikkalaiseen ravintolaan muutaman muun vaihtarin kanssa, eikä sitä kehdannut kieltäytyä ystävällisestä toteamuksesta: ’Oh, you made it!’ Kävin minuutissa hakemassa tyttöystäväni yläkerrasta mukaan, ja siinä sitä oltiin sitten molemmat tukka pystyssä syömässä tsatzikia.

Seuraavana iltana matkalla pyykkitupaan meidät ylipuhuttiin palestiinalaisen ruuan ääreen. Palestiinalainen ruoka oli sentään ilmaista, ja kotiinkin pääsimme ihmisten aikaan – toisin kuin kreikkalaisen ruuan ja Ouzon ääreltä.

Olen eksynyt aika-avaruusvääristymään, joka on selitettävissä yhdellä sanalla ilman jakolaskuja ja irtonaisia kirjaimia: Itävalta. Kahden viikon kansallis- ja itsenäisyyspäiväputken jälkeen tuntuu, että olen täällä lomailemassa enkä opiskelemassa.

Päivät ovat kuluneet hitaasti madellen, mutta toisaalta vääristymä avaruudessa on repinyt minua Wienistä kansallispuistoon Tsekin rajalle ja jopa Slovakiaan Bratislavaan asti. En oikeastaan edes muista enää, mistä viime luennolla puhuttiin.

Sen muistan, että menin vaihtareiden kanssa luennon jälkeen baariin Buddynetworkin (paikalliset Kv-ISOhenkilöt) Stammtischille pelaamaan korttia. Stammtisch on varsin mielenkiintoinen paikallinen tapa ja tarkoittaa käytännössä sitä, että johonkin tiettyyn aikaan viikosta samat naamat löytyvät jostain tietystä baaripöydästä.

Itse asiassa nyt kun muisti alkaa pätkittäin palailla, muistan vielä luentojen jälkeen katsoneeni luentosalissa paikallisen roadmovien, joka oli Kaurismäen elokuvien tapaan nerokas. Blue Moon -niminen pätkä kertoi apaattisen miehen matkasta Euroopan läpi Ukrainaan naisen perässä.

Sanotaan, että Itä-Euroopassa on viina halpaa ja naiset kauniita. Elokuvan johdattelemana päätin testata, pitääkö hokema paikkansa, sillä ainakin eräs armeijakollegani  oli viettänyt viikon Unkarissa päissään.

Ostamalla itävaltalaisen junayhtiön alennuskortin pääsee Bratislavaan edesmenneen rautaesiripun taakse ja takaisin 9 eurolla. Juna siis täyteen vaihto-opiskelijoita ja oluet auki ennen kuin juna ehtii lähteä.

Bratislavassa majapaikkanamme toimi neuvostoliittolaistyylinen Icheba-hotelli, jota en uskonut huoneen perusteella kolmen tähden hotelliksi edes sen käytyä ilmi kuitista – tätäkö on Itä-Eurooppa? Kävellessäni vanhaan kaupunkiin huomasin, että terässillan jalkakäytävässä on puhkiruostuneita reikiä, joista on epämiellyttävä näky alla virtaavaan Tonava kaunoiseen.

Vanhassa kaupungissa oli sentään kaunista ja ravintoloissa halpaa – reissun aikana ei muualla sitten syötykään. Ei haitannut edes se, että paikalliset puhuivat luvattoman huonoa saksaa ja vielä huonompaa englantia.

Illalla päädyimme Metro-baariin, jossa soitettiin retroa. Itse asiassa musiikkivalikoima ei ollut yhtään hassumpi. Baarin erikoisuudesta kuitenkin moni helsinkiläinen lähiökuppila olisi kateellinen. Suurin piirtein parilla eurolla saa tilattua 5 litran ämpärin puolillaan jotain gin tonicin tapaista. Onneksi juomaan kuuluu viitisen kappaletta kolmasosametrin pillejä, jotta kaverit voivat auttaa juomisessa.

Toinen Buddynetworkin reissu vei Thayatalin kansallispuistoon Itävallan ja Tsekin rajalle, jossa maisemat aiheuttivat kylmiä väreitä kauneudellaan. Keskellä kiemurtelevaa jokea kulkee raja, ja Tsekin puolella näkee vielä betonisia vartiotorneja ajalta, jolloin joenrantoja tallasivat vain rajavartijat Jatimatikkeineen.

Illalla päädyimme pieneen rajakylää odottamaan juna-asemalle vievää bussia. Puolen tunnin odottelun jälkeen bussia ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut, ja ehdin jo ajatella, että tulin näinkin kauas kuolemaan kylmyyteen. Onneksi paikalliset pelastivat tilanteen ajaen henkilöautoilla 26 vaihtaria juna-asemalle juuri ennen viimeisen junan lähtöä.

Paikalliset opiskelijat tekevät kaikkensa vaihtareiden viihtymiseksi. Olen siitä hyvin kiitollinen, ja suorastaan hävettää, etten itse ole koskaan osallistunut Kv-ISO-toimintaan, vaikka se on käynyt mielessä lukemattomia kertoja. Tulevaisuudessa työnnän takuuvarmasti lusikkani siihenkin soppaan ja suosittelen sitä lämpimästi muillekin.

Eräällä ystävälläni TKK:lla on Kv-ISO-toiminnan ansiosta lähes maassa kuin maassa majapaikka luvattuna. Voin vain kuvitella, kuinka Suomessa vaihtareita raahataan Suomenlinnaan ja Tallinnan laivalle Bratislavan ja Thayatalin sijasta, maassa maan tavalla.

Otaniemeä kaihoisasti oluttuopin ääressä muistellessa tulee yleensä muille vaihtareille kehuttua suomalaisen kouluruokailun edullisuutta ja tasoa. Täällä nimittäin vaihtoehtoja ei ole – ruokansa opiskelija noutaa joko nakkikioskilta tai marssii Mensaan syömään.

Mensasta kaikilla mahdollisilla alennuskorteilla halvimman kasvisruuan saa hintaan 3,15 euroa. Ruokaan sisältyvä alkukeitto ei pysty korvaamaan ateriasta puuttuvaa salaattia. Leipääkin on aivan turha toivoa, sitä saa vastapäisestä buffetpöydästä ihan eri hintaan.

Koska vaihto-opiskeluun kuuluu oleellisena osana turismi, suosittelen lämpimästi Keski-Eurooppaa vaihtokohteena. Täältä on Suomeen nähden naurettavan hyvät ja halvat yhteydet suurimpaan osaan Euroopasta. Esimerkiksi Pariisi kutsuu noin 14 tunnin junamatkan päässä hintaan 29 euroa, Sveitsistä, Saksasta ja Italiasta puhumattakaan.

Tietenkin kaikki kaverit ovat kutsuttuja käymään jo tällä lukukaudella täällä Wienissä, tarkistakaa vain ensin blogista http://topsa.avaruus.net), etten ole Pariisissa, kun tulette oveni taakse.