Polyteekkari

Kansakunnan koulutustasolla ja taloudellisella kasvulla ei ole yhteyttä. Massojen koulutus on resurssien tuhlausta, josta kärsivät viime kädessä niin huiput, heikot kuin koko kansakunta. Näin väittää professori Alison Wolf kirjassaan ”Does Education Matter?”. Wolf on eräällä tavalla harvinaisuus oman koulutustaustansa vuoksi. Kun koulutuspolitiikkaa ovat viime vuosina kommentoineet lähinnä taloustieteilijät, Wolf on kasvatustieteen professori Lontoon yliopistossa. Hänen argumenttinsa ovat jatkuvasti ajankohtaisia myös Suomessa, jossa korkeakoulupolitiikka on keskeisessä roolissa kun mietitään maan selviytymistä kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa. Tässä keskustelussa teknilliset yliopistot ovat lähellä keskiötä. Avainsana on kilpailukyky.

Wolf myöntää, että peruskoulutusta tulee tarjota kaikille. Nyky-yhteiskunnassa lukeminen, kirjoittaminen ja matemaattiset perustaidot kuuluvat jokaiselle ihmiselle kuin vaatteet päälle. Hänen kritiikkinsä kärki kohdistuu nimenomaan korkeakoulupolitiikkaan. Monissa maissa valtiot ovat asettaneet korkeakoulutukselle korkeita määrällisiä tavoitteita. Tämä on johtanut yliopistokoulutuksen keskimääräisen tason laskuun. Toiseksi määrärahat ja opiskelijamäärät eivät kulje käsi kädessä, vaan rahoituksella on taipumusta jäädä jälkeen. Ongelmaa voisi tietysti paikata panostamalla määrärahoja erityisesti huippuyliopistoihin. Tämä on kuitenkin poliittisesti vaikeaa, ellei mahdotonta. Lopputulos on, että ne yliopistot, joilla olisi parhaat edellytykset nousta huipulle, taantuvat keskitasolle tai sen alapuolelle.

Kuulostaako tutulta? Suomessa teknillisillä aloilla opiskelijamäärä opetushenkilövuotta kohti on noussut runsaassa kymmenessä vuodessa 15:stä 25:een. Pahin tilanne on Sähkötekniikan osastolla, jossa luku on 45. Samaan aikaan vaaditaan lisää tutkinnonanto-oikeuksia maakuntiin, näkyvimpänä esimerkkinä tästä Jyväskylän yliopiston diplomi-insinöörihanke. Niukkoja resursseja tuhlataan myös ammattikorkeakoulujen jatkotutkintoihin samaan aikaan kun yliopistojen tutkimuslaboratoriot näivettyvät rahapulassaan.

Voidaan myös kysyä mikä on nuorten mielenkiinto kouluttautua, kun työmarkkinoille työntyy massoittain maistereita, ja oman alan töiden saanti vaikeutuu.

Näin korkeakoulutuksesta on Suomessakin tehty keskiluokan kansoittamaa massakoulutusta. Wolfin sanoin, kaikki ovat tasa-arvoisesti köyhiä.

Suomessa koulutus ja korkeatasoinen osaaminen nostetaan jatkuvasti pöydälle kun puhutaan kilpailukyvyn säilyttämisestä ja parantamisesta. Huippuja ei kuitenkaan synny, jos yritetään tarjota kaikille kaikkea. Massakorkeakoulutus ei ole vastuutonta vain taloudellisesti, vaan myös sivistyksellisestä näkökulmasta: Kansakunnalta viedään älymystö.

Keskittymisen huippututkimukseen ei myöskään tarvitse tarkoittaa opetuksen maksullisuutta, sillä Suomen kokoisessa maassa ei ole varaa jättää ketään lahjakasta opiskelijaa yliopistojärjestelmän ulkopuolelle varattomuuden perusteella. On panostettava määrän sijasta laatuun.




	Kilpailukykyä koulutukseen TKY:n hallituksen kylävastaava Aleksi Päiväläinen Kansakunnan koulutustasolla ja taloudellisella kasvulla ei ole yhteyttä. Massojen koulutus on resurssien tuhlausta, josta kärsivät viime kädessä niin huiput, heikot kuin koko kansakunta. Näin väittää professori Alison Wolf kirjassaan ”Does Education Matter?”. Wolf on eräällä tavalla harvinaisuus oman koulutustaustansa vuoksi. Kun koulutuspolitiikkaa ovat viime vuosina kommentoineet lähinnä taloustieteilijät, Wolf on kasvatustieteen professori Lontoon yliopistossa. Hänen argumenttinsa ovat jatkuvasti ajankohtaisia myös Suomessa, jossa korkeakoulupolitiikka on keskeisessä roolissa kun mietitään maan selviytymistä kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa. Tässä keskustelussa teknilliset yliopistot ovat lähellä keskiötä. Avainsana on kilpailukyky. Wolf myöntää, että peruskoulutusta tulee tarjota kaikille. Nyky-yhteiskunnassa lukeminen, kirjoittaminen ja matemaattiset perustaidot kuuluvat jokaiselle ihmiselle kuin vaatteet päälle. Hänen kritiikkinsä kärki kohdistuu nimenomaan korkeakoulupolitiikkaan. Monissa maissa valtiot ovat asettaneet korkeakoulutukselle korkeita määrällisiä tavoitteita. Tämä on johtanut yliopistokoulutuksen keskimääräisen tason laskuun. Toiseksi määrärahat ja opiskelijamäärät eivät kulje käsi kädessä, vaan rahoituksella on taipumusta jäädä jälkeen. Ongelmaa voisi tietysti paikata panostamalla määrärahoja erityisesti huippuyliopistoihin. Tämä on kuitenkin poliittisesti vaikeaa, ellei mahdotonta. Lopputulos on, että ne yliopistot, joilla olisi parhaat edellytykset nousta huipulle, taantuvat keskitasolle tai sen alapuolelle. Kuulostaako tutulta? Suomessa teknillisillä aloilla opiskelijamäärä opetushenkilövuotta kohti on noussut runsaassa kymmenessä vuodessa 15:stä 25:een. Pahin tilanne on Sähkötekniikan osastolla, jossa luku on 45. Samaan aikaan vaaditaan lisää tutkinnonanto-oikeuksia maakuntiin, näkyvimpänä esimerkkinä tästä Jyväskylän yliopiston diplomi-insinöörihanke. Niukkoja resursseja tuhlataan myös ammattikorkeakoulujen jatkotutkintoihin samaan aikaan kun yliopistojen tutkimuslaboratoriot näivettyvät rahapulassaan. Voidaan myös kysyä mikä on nuorten mielenkiinto kouluttautua, kun työmarkkinoille työntyy massoittain maistereita, ja oman alan töiden saanti vaikeutuu. Näin korkeakoulutuksesta on Suomessakin tehty keskiluokan kansoittamaa massakoulutusta. Wolfin sanoin, kaikki ovat tasa-arvoisesti köyhiä. Suomessa koulutus ja korkeatasoinen osaaminen nostetaan jatkuvasti pöydälle kun puhutaan kilpailukyvyn säilyttämisestä ja parantamisesta. Huippuja ei kuitenkaan synny, jos yritetään tarjota kaikille kaikkea. Massakorkeakoulutus ei ole vastuutonta vain taloudellisesti, vaan myös sivistyksellisestä näkökulmasta: Kansakunnalta viedään älymystö. Keskittymisen huippututkimukseen ei myöskään tarvitse tarkoittaa opetuksen maksullisuutta, sillä Suomen kokoisessa maassa ei ole varaa jättää ketään lahjakasta opiskelijaa yliopistojärjestelmän ulkopuolelle varattomuuden perusteella. On panostettava määrän sijasta laatuun.