Red Hot Chili Peppers lienee ainoa yhtye, jonka voidaan todeta selvinneen hengissä näihin päiviin saakka musiikkimaailmaa 90-luvun alkupuolella ravisuttaneesta ”vaihtoehtorock”-genrestä. Nirvanan ja Alice In Chainsin kaltaisten nimien hautauduttua huumehuuruiseen elämään Red Hot Chili Peppers selvisi sotkuistaan ja osoitti suuruutensa viimeistään vuonna 1999 ilmestyneellä Californicationilla. Nyt ilmestynyt By The Way tuo oivan jatkumon tutulle Peppers-linjalle.

Red Hot Chili Peppers on yhtye, joka kerta toisensa jälkeen jaksaa kovin ihastuttaa taidollaan saada pelkistetty, perinteinen kvartettiyhtyesoundi täyteläiseksi, vailla puutteita olevaksi kollaasiksi. Näin jälleen. Kuten albumin aloittava ensimmäinen single ja samalla nimiraita By The Way on klassista Chili Peppersia Flean peukkubassoineen, John Fruscianten pistävine funk-kitarariffeineen sekä Chad Smithin rullaavine, jopa primitiivisine punkfunk-rummutuksineen Anthony Kiedisin kuorruttaessa kakun vokaaleineen.

Nimikkoraidan lisäksi traditionaalisempaa Peppers-soundia edustavat This Is My Callingin ja Can’t Stopin kaltaiset numerot. Albumi on kuitenkin eräs monipuolisimmista Peppers-tuotoksista, kiitos Cabron-salsan, Oh Mercury -skan tai vaikkapa Universally Speaking -glitterpopin.

Kollektiivin eksynyt karitsa, riveihin kuoleman portilta Californicationille palannut John Frusciante on vastannut yhtyeen musiikillisesta ulosannista yhä enenevissä määrin, minkä huomaa. Miehen täydellisyyttä hipovasta harmoniatajusta saatiin orastavaa esimakua Under The Bridgen sekä Sir Psycho Sexyn kaltaisten klassikoiden kitararaidoista. Taidot kasvavat uudella levyllä täyteen mittaansa Universally Speakingilla, I Could Die For Youlla – tai vaikkapa By The Waylla.

Red Hot Chili Peppers teki sen taas: sai tutunkuuloisen, jo käytetyn konseptin kuulostamaan tuoreelta ja ennen kaikkea Red Hot Chili Peppersiltä.