Kahvit on keitetty ja marjapiirakka leivottu. Kaikkien jalat likoavat lämpimässä vedessä, ja kasvoille on levitetty tuhti kerros turvenaamiota. Kaikki on valmista vuosittaista missikatselmusta varten. Olemme valmiita ottamaan siitä ilon irti. Kun parikymppiset kanssasisaremme sitten aloittavat ruudussa hymyilemisen ja hallittujen pyörähdysten teon, alkaa loan heitto. ’Hei, nämä on ihan hirveitä kaikki tänä vuonna!’ ystäväni toteaa tuohtuneena.  Pohdimme, miksi kuolleet eläimet niskassaan esiintyvät, esiintymiskyvyttömät tytöt kuvataan herttaisiksi ja raikkaiksi. Haukumme huonosti blondattuja tukkia, hermostuneita hymyjä, liian lähellä toisiaan olevia silmiä sekä uskomattoman typeriä kommentteja. Jos joku haluaa esiintyä TV:ssä bikineissä, on häntä lupa arvostella rankimman kautta.

Mikä meissä herättää valtavan vastareaktion missikisoja kohtaan? Pelkästään se, että tytöillä on kahdeksankymmentäluvulle jämähtäneet tönkkökampaukset ja koko touhu on niin uskomattoman camp-henkistä, ei vielä varsinaisesti ärsytä, vaan ainoastaan huvittaa. Missikisoista on tullut niin nolo tapahtuma, että hakijat ovat viime vuosina vähentyneet radikaalisti. Nuoret naiset eivät halua enää ottaa osaa kilpailuun. Kuitenkin pikkutyttöjä misseys kiehtoo. Ja jokainen nuori nainen on joskus ollut pikkutyttö. Useimmat meistä ovat pyntänneet itsensä prinsessaksi ja lonksuteelleet äipän korkkarit jalassa edes takaisin olohuonetta. Muistan kuinka voitin ala-asteen missikilpailut neljännellä luokalla puhtaasti manipulointitaitojeni avulla. Ihania muistoja.

Syitä siihen, miksi misseys on kirosana, on varmasti monia. Kateus on yksi vaihtoehto. Kauniita ihmisiä kadehditaan. Viimeistään teini-iässä entinen pikku prinsessa saattaa tajuta, että oma fysiologinen kehitys ei tule huipentumaan Barbie-vartalon kehittymiseen. (Jumalauta! Jäin alle 170 cm:n! Miksi minulla on iso perse mutta ei C-kupin rintoja?) Mutta myös monet missin mitat täyttävät tytöt viittaavat kilpailulle kintaalla ja kilvoittelevat sen sijaan casting-paikoista mallitoimistojen listoilla.

Syy tähän saattaa löytyä kisojen ideologiasta. Missit ovat persoonattomia ja äärimmäisen standardisoituja. Katsokaapa esimerkiksi tyttöjen hiuksia. Ne ovat joko vaaleita tai tummia, edes yhtään punapäätä ei näy kisaamassa. Kaikilla on myös poikkeuksetta pitkät hiukset. Tämä prototyyppiajattelu ei viehätä, koska me 1980-luvun kasvatit haluamme olla yksilöitä.

Otaksun suurimman syyn missikisainhoon olevan siinä, että tytöt ovat vain ’käveleviä vaatehenkareita’, kuten semifinaalivaiheessa leikin kesken jättänyt tuttuni taannoin sanoi. Kaikki heittävät mukisematta minkkiturkit yllensä ja käyttävät pääsponsorin eläimillä testattuja meikkejä. Missi ei saa olla mitään mieltä mistään. Tai sitten on niin, että missi ei ole mitään mieltä mistään.
 
2000-luvun tytöt eivät kuitenkaan enää pääsääntöisesti tähän suostu. Vaikka kauneus saattaa olla meille kolmas tai neljäs päivätyö opiskelujen, töiden sekä kodin- ja perheenhoidon lisäksi, ei se ole tärkein pääoma. Jos tulevaisuudessa kisattaisiin arvovaikuttajan roolista, ja esimerkiksi Miss Baltic Sea -kisan voittaja saisi mediassa tilaa puhua itämeren tilasta, saattaisi kilpailijoiden määrä lisääntyä ja taso nousta. Nyt kauneuskilpailupalkintona on usein auto vuodeksi, turkki tai meikkejä. ’Ja se auto on varmaan joku neitiauto, nuhapumppu pienellä koneella’, epäili omalla 200-heppaisella Turbo Volvolla ajeleva ystävättäreni.

Nyt 5. helmikuuta 2006 valittu uusi Miss Suomi Ninni Laaksonen totesi seuraavan päivän Ilta-Sanomissa seuraavaa: ’Emmä aio koko maailmaa pelastaa.’ Laaksonen sanoo, että hän aikoo kannustaa nuoria olemaan oma itsensä ja kasvattamaan itsetuntoaan. Kuulostaa hyvältä. Mielenkiinnolla jään odottamaan, onnistuuko Laaksonen vuoden aikana antamaan edes yhden haastattelun aiheesta. Vai esitteleekö hän tavalliseen tapaan lehtien sivuilla pelkästään tissinsä, poikaystävänsä (joka jätetään alta aikayksikön), uuden kohurakkaansa ja Miss Universum -kisapuvustonsa?