Tarja Halonen, Matti Vanhanen ja Sauli Niinistö. Siinäpä tammikuisen presidentinvaalikamppailun kolme niin sanottua kärkiehdokasta. Heidän kampanjoitaan vauhditetaan monella lailla: julkkiskannattajilla, hernekeittoa jakamalla, syytämällä tiedotteita mediaan milloin mistäkin ja raapustamalla nimikirjoituksia vaalikirjoihin kahvitelttojen läheisyydessä parveileville mummoille. Näistä kirjoista löytyy niin pieniä henkilökohtaisia tunnustuksia, mutta lähinnä henkilöhistorioiden kelaamista ja ehdokkaiden ylenpalttista kehumista.

Hannu Lehtilä: Tarja Halonen – Yksi meistä

Arvon naiset. Onko teille huudeltu rivoja kadulla? Härskejä sutkautuksia sai kuulla nuoruusvuosinaan myös nykyinen tasavallan presidentti Halonen hänen kasvaessaan Helsingin Kalliossa. Nykyään hänen ei liene tarvitse kokea moista, vaikka monessa liemessä keitetty Halonen ei edelleenkään näytä väistelevän kovia paikkoja. Kirjassa piirtyy kuva bonuskortin kanssa huseeraavasta presidentistä arjessa eläjänä ja vahvatahtoisena vaikuttajana. Vaalikirjasta on turha odottaa suurta kritiikkiä itse presidentin henkilöä kohtaan.

Toimittaja Hannu Lehtilän suhteellisen helppolukuinen kirja pohjaa pitkälti kahdeksaan Halosen kanssa käytyyn haastattelusessioon. Teoksessa paljastuu esimerkiksi se, että kesällä Kultarannassa majaillessaan presidentti saattaa siippansa Pentti Arajärven kanssa käydä kanootilla ostamassa jäätelöt vastarannassa sijaitsevalta kioskilta. Eikä turvamiehiä tai adjutantteja näy mailla halmeilla. Uimapukuinen Halonen menee itse maksamaan ostokset.

Faksin raksutus esti naisjohtajien ajan

Nuori, isätön Halonen kasvaa hiljalleen ja hieman yllättäen kohti suurinta mahdollista valtiollista vastuuta.

Kun Halonen johonkin poliittiseen ryhtyy, hän siinä näyttää onnistuvan. Jämäkkä Tarja ei pidättele kynttiläänsä vakan alla, vaan heittäytyy rohkeasti niin Setan toimintaan kuin miehiseen ay-maailmaan.

Mitään suuria paljastuksia Halosesta ei sivuilta hyppää silmille. Dramaattisin kohta on kuvaus Jäätteenmäen hallituksen kaatumisesta ja kuinka vuoto presidentin kansliasta paljastui Haloselle. Turhia päänsilittelyjä ei liikene vuotaja Martti Manniselle eikä silloiselle pääministerille Anneli Jäätteenmäelle. Halosta jää kuitenkin harmittamaan, että samalla menetettiin mahdollisuus nähdä naisten johtaman Suomen kehitys.

Laaninen: Se on ihan Matti

Jo otsikosta alkaen jäykkänä jannuna tunnetulle pääministerille yritetään luoda kuvaa taviksena ja hyvänä jätkänä. Sitä vauhditetaan runsaalla kuvamateriaalilla, ilmavalla taitolla ja tietoiskuilla Vanhasen elämän varrelta. Tavistaminen ei ole ehkä onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Vanhanen kyllä asuu omakotitalossa ja on kokemassa avioeron, kuten monet muutkin suomalaiset. Silti hän on niin leimallisesti ’poliittinen eläin’, että ei Vanhasesta ihan Mattia väen vängälläkään saa. Vanhasen jo entuudestaan hyvin tunteva pääministerin erityisavustaja Timo Laaninen panee kuitenkin parastaan.

Ei siinä mitään, poliittista vastuuta luottamushenkilönä Vanhanen ei ole koskaan väistellyt. Pääministeriksikin hän joutui yllättäen ja pyytämättä, mutta presidentiksi kirjan mukaan Vanhanen on menossa vauhdilla ja päämäärätietoisesti. Se onkin ainoa oikea keino. Anteeksipyytelyllä ei pääse Mäntyniemeen.

Mattu ei Vouhottanut edarissa

Tässäkin vaalikirjassa kuljetaan käsi kädessä kandidaatin kanssa koulutieltä vallan porteille. Hieman epäkeskustamaisessa Espoossa kasvanut Vanhanen löytää nuorena Santeri Alkion ja luonnon. Niiden pohjalle on rakennettu Vanhasen arvomaailma.

Mielenkiintoinen huomio kohtuullisen kauan ja hartaasti yliopiston kirjoilla roikkuvien opiskelijapoliitikkojen kannalta on se, että Vanhanen jätti aikoinaan ylioppilaskuntien mutapainit painimatta. Noh, silti Matilla kesti 12 vuotta valmistumiseen.

Rankin purkaus kirjassa tulee mediaa kohtaan, joka kieltämättä kohteli Vanhasta ja hänen perhettään kohtuuttoman kovalla kädellä viime kesän syrjähyppyväitteiden aikana. Mutta voikohan keltaista lehdistöä silti kutsua ’kaupalliseksi Stasiksi?’ Julkisiin tehtäviin pyrkivien tulisi olla valmistautunut median röykytykseen, joka ei aina välttämättä ole sataprosenttisen asiallista.

Sauli Niinistö: Viiden vuoden yksinäisyys

Ainoana pressatyrkkynä Sauli on kirjoittanut vaalikirjansa aivan itse. Teoksen tyyli on selkeästi erilainen kuin Vanhasta ja Halosta käsittelevissä kirjoissa – rakenne on ikään kuin novellimainen. Niinistö muistelee välillä liikenneonnettomuudessa traagisesti menehtynyttä vaimoaan ja välillä palaa politiikan poltteleville kentille. Niinistö uskaltaa paljastaa himpun verran sielunmaailmastaan lukijalle.

Jos haamukirjoittajaa kirjalla ei todella ole ollut, on pakko nostaa hattua Niinistön kirjalliselle lahjakkuudelle. Mehevä kuvaus on muun muassa Niinistön pienissä viskeissä käymä keskustelu oman peilikuvansa kanssa.

Niinistö dokumentoi vuosien takaiset tapahtuvat häkellyttävän todentuntuisella tavalla. Hajut, ilmeet, maut ja puheet ovat jääneet hänen mieleensä häkellyttävällä tavalla. Henkilökuva piirtyy EU: n huippupolitiikkojen ohella myös suomalaisista poliitikoista – esimerkiksi Paavo Lipponen ja Suvi- Anne Siimes ovat saaneet omat lukunsa kirjassa.

Kuuden vuoden mäntyniemeläisyys?

Tästäkään vaalikirjasta ei löydy juuri piikkejä ehdokasta itseään kohtaan. Niinistö perustelee itsensä kannalta siivoimmalla mahdollisella tavalla valtionvarainministeriaikana tehdyt leikkaukset, joita tehdessään hän oli luonnollisesti oikeassa. Niin, ainakin omasta mielestään. Toisaalta hän yksityisenä ihmisenä avaa itsestään myös heikkoutensa esiin. Niinistön huumori, kanssaihmisten piikittely ja koukerot jättävät portit auki tulkinnoillekin. Gallupit eivät tällä hetkellä presidenttiyttä lupaile, mutta jos kansan hurmaaminen ja kiihottaminen työväen presidenttinä ja vastakkainasettelun lopettajana onnistuu Niinistöltä yhtä hyvin kuin kirjojen kirjoittaminen, voi valtionpäämiehen saappaisiin kenties olla mahdollisuus jossain skenaariossa. Muutoin voi olla, että Niinistö joutuu edelleen suihkimaan ympäri maailman pääkaupunkeja pankin varajohtajana.

Tiedättekö muuten, että mikä on työväen kulkupeli? Aiemminhan se oli Lada – nykyään rullaluistin.