Ammattitaitoiset lasinpuhaltajat ovat Suomessa kahden käden sormilla laskettavissa. Tuskin kukaan heistä on ollut alalla yhtä kauan kuin kemian osastolla työskentelevä Kalevi Karppinen. Karppinen aloitti 15-vuotiaana oppipoikana setänsä lasinpuhallusyrityksessä maaliskuussa 1956.
Pääasiassa Karppinen korjaa erilaisia lasiesineitä ja astioita, joita kemistit työssään rikkovat. Tärkeä osa työnkuvaa on myös erilaisten laitteistojen osien valmistaminen alusta asti.
”Jos minä en tekisi korjauksia, pitäisi ottaa yhteys maahantuojaan, joka tilaa uusia välineitä Saksasta. Se vie paljon aikaa”, Karppinen sanoo.
Uunissa on vahvistumassa aamuinen tekele, osa aerosolintutkimuslaitteistosta. Silloin tällöin oveen koputtaa opiskelija tai tutkija, joka on rikkonut työvälineensä. Karppinen ottaa esineet vastaan ja korjaa saman tien tai lupaa valmista seuraavaksi päiväksi.
Koko ajan Karppinen puhuu ja selittää. Sosiaalinen mies vakuuttaa, että yleensä ovella käy ihan riittävästi porukkaa. Välillä tosin tulee sellaisiakin, joiden pyyntöihin Karppinen ei pysty vastaamaan.
”Ihmiset vetoavat kunnianhimooni, joka tosin on rapissut 50 vuoden työuran aikana. Sitä paitsi kokemuksen perusteella aika hyvin tiedän, mihin pystyn. Enää en tee näyttääkseni muille, mitä osaan.”
Vaikeinta työtä on vaikea nimetä. ”On niin paljon juttuja, jotka ovat olleet siinä rajoilla.”
Karppinen nauttii työstään silminnähden, vaikka manaakin vanhuuden väsymyksen silloin tällöin vaivaavan. Hän tietää olevansa tärkeä monen tutkimuksen edistymiselle.
”Minulle voi tuoda piirustuksen vaikka vessapaperilla tai pahvinpalalla. Jos lähtisi tilaamaan maahantuojalta, täytyisi plärätä läpi tuoteluetteloita”, Karppinen sanoo ja esittelee uusinta työohjetta, käsipaperille huitaistua piirrosta, johon hän on itse laskenut mittasuhteet.
Kemistiteekkareiden opintoihin kuuluu lasinpuhalluksen demonstraatio, joka on Karppisellekin hyvä tilaisuus tutustua opiskelijoihin. Karppinen pitää opiskelijoita hiljaisina ja on tyytyväinen, jos saa puhekumppanin.
”Yksinään on tylsä pölistä. Onneksi joukossa on yleensä aina joku suulas välkky, eikä nekään ole savolaisia, ihan totta”, Karppinen veistelee. Itse hän tunnustautuu stadin kundiksi. Karppinen asui nuorena Kalevankadulla, jolta hän kertoo hiihtäneensä talvisin raitiovaunukiskoja pitkin töihin lasinpuhallusliikkeeseen Hakaniemeen. Sitä ennen hän työskenteli Valiolla tsupparina jakamassa lehtiä. ”Täytyy ihmetellä, mikä sukupolvi tämä nykyinen on, kun 10-vuotiaana ei olla vielä saatu tuttia ulos suusta.”
Koulu jäi kesken, mutta 1970-luvulla Karppinen pääsi iltaoppikouluun suorittamaan ylioppilastutkintoa. Siellä hankitusta kielitaidosta on hyötyä edelleen päivittäin ulkomaalaisten tutkijoiden kanssa keskustellessa. Itse hän vähättelee kielitaitoaan.
”Panen vain sanoja peräkkäin, sillä koulussa opittu kielioppi on unohtunut.” Yritys on kuitenkin kova, sillä kotiin tulee viikoittain Newsweek-lehti, jota Karppinen lukee pitääkseen yllä englannin kielen taitoaan.
Karppisen virallinen eläkeikä täyttyy reilun kahden vuoden päästä. Viimeistään silloin lasinpuhaltajan virka TKK:ssa lakkautetaan. Karppinen itse ei aio kuitenkaan kokonaan lopettaa.
”Minulla on nytkin sivutoimena oma firma ja toimitilat. Työnteko pitää elämässä kiinni.”