Olin muutama viikko sitten Istanbulissa. Paikallisella lentokentällä en päässyt edes laitoksen ulko-ovesta sisään, kun ovella päivystänyt poliisihenkilökunta oli jo purkamassa reppuni sisältöä tavara kerrallaan läpivalaisulaitteeseen. Etsivät puukkoa. Operaation kestäessä kävi mielessä, että ilmeisesti olisi pitänyt ottaa puukko mukaan ja lahjoittaa se niille heti kättelyssä, jotta olisin päässyt nopeammin jatkamaan matkaa.

Vähän samanlaista meininkiä on luvassa Otaniemessäkin elokuun alkupuoliskolla. Kisakylän portista ei ole kenelläkään asiaa ilman läpivalaisua eikä asiaankuuluvaa kulkukorttia. Toisaalta matkantekoa ei tarpeettomasti haluta viivyttää eikä myöskään kulunvalvonnan sumppuuntuminen palvele kenenkään etua. Turvahenkilöstö saakin taiteilla näiden kahden reunaehdon välistä kaikkia miellyttävän kultaisen keskitien. Kaikki ymmärtävät tarkan valvonnan syyt, mutta äärimmäisyyksiin lipsahtaminen aiheuttaa turhaan tyytymättömyyttä ja johtaa pahimmillaan Suomen mainetta mustaaviin pilkkakirjoituksiin Aamulehteä arvovaltaisemmissa kansainvälisissä julkaisuissa.

Kaikkien tunteman viisauden mukaan ketju on juuri niin heikko kuin sen heikoin lenkki. Ateenan olympialaisista on kerrottavana oivallisesti kreikkalaista ”tehdään sinne päin” -mentaliteettiä kuvaava anekdootti. Eräällä tapahtumapaikalla oli kaksi sisäänpääsyporttia. Etuportilla sisäänpyrkijät haravoitiin metallinpaljastimilla sekä käsikopelolla. Takaportilla juuri ja juuri muistettiin kysyä tulijalta pääsylippua. Ei tainnut mennä ihan käsikirjoituksen mukaan.

Meillä Suomessa kisakylän turvallisuutta valvotaan yhtä tarkasti joka luukulla, sekä myös aidan sisäpuolella. Tässäkin tosin on välillä muistettava miettiä luoko kisakylän raitilla patrolloiva pistoolisankari itse asiassa lainkaan turvallisuutta, vai olisiko asia täysin päinvastoin – joskohan se herättäisikin vain aiheetonta turvattomuuden tunnetta?

Kisoihin on tultu viihtymään. Kisakylämme on pääsääntöisesti tarkoitus toimia urheilijoiden palvelukeskuksena, ei niinkään keskitysleirinä.