Töölönlahden läheisyydessä sijaitsee monta suomalaista merkkirakennusta. Ne ovat myös esimerkkejä ajan mukaan vaihtelevista tavoista rakentaa rakennuksia, joissa kivi on näkyvästi esillä.




Töölönlahden ympärillä olevien kivirakennusten bongailun voi kätevästi aloittaa vaikka Finlandia-talolta. Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo kuuluu Suomen kiistellyimpiin rakennuksiin. Päällimmäisenä syynä säännöllisin väliajoin esiintyvään torailuun on talon päällystyksessä käytetty Carrara-marmori. Finlandia-talossa käytetyt marmorilevyt eivät kestä Suomen ilmastossa vaan alkavat käyristyä ja hapertua. Marmorilevyt uusittiin 1998 ja jo nyt niissä oli havaittavissa pientä taipumista. Taipuminen näyttää sinänsä ihan hauskalta, mutta se ei tietenkään ole tarkoitus.

Marmorin vaihtamisesta johonkin muuhun materiaaliin on keskusteltu kiivaasti, mutta ehdotukset ovat usein pysähtyneet Alvar Aallon perintöä vaalivan Aalto-säätiön vastustukseen. Mahdollisen uuden pintamateriaalin valitsemisessa vaikuttaa ainakin sen ulkonäkö eri ilmasto-olosuhteissa ja halutaanko materiaalilla korostaa yhteyttä Välimeren kulttuuriin vai suomalaisuuteen. Materiaalin pitäisi myös sopia rakennuksen arvoon oikealla tavalla. Pintamateriaali ei saisi näyttää liian kalliilta tai halvalta. Korvaavista materiaaleista valkobetoni saadaan muistuttamaan ulkonäöltään hyvin pitkälti marmoria. Ongelmana on betonilevyjen paksuus, joka muuttaisi rakennuksen mittasuhteita.

Finlandia-taloa vastapäätä sijaitsee Kansallismuseo. Museon piti alun perin olla tyyliltään uusrenessanssia, mutta arkkitehtien kiivaan vastustuksen seurauksena Kansallismuseon suunnittelemiseksi järjestettiin kilpailu vuonna 1902. Voittoisan kansallisromantiikkaa edustaneen ehdotuksen takana olivat arkkitehdit Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen. Museo valmistui vuonna 1910. Yleisölle se avattiin 1916.

Kansallisromanttinen tyyli syntyi vastapainona vanhojen tyylien jäljittelytyyleille. Suomessa alan kehitystä seurattiin tarkasti. Jugend otti Suomessa kansallisia vaikutteita. Esimerkiksi rakennusmateriaaleina jugendrakennuksissa käytettiin graniittia ja puuta. Suomessa kansallisromantiikka saavutti suosiota myös venäläistämistoimien vastavoimana. Museoviraston nettisivuilla kerrotaan, että graniittijulkisivuineen ja vuolukivikoristeineen Kansallismuseo on yksi Suomen kansallisromanttisen arkkitehtuurin pääteoksista.

Eduskuntatalo rakennettiin vuosina 1925–1931. Uutta taloa alettiin tarvita, kun Suomessa toteutettiin 1906 eduskuntauudistus, jossa määriteltiin, että yksikamarisessa parlamentissa on 200 kansanedustajaa. Uuden talon suunnittelemiseksi järjestettiinkin arkkitehtikilpailu, jonka Eliel Saarinen voitti ehdotuksellaan, jossa Eduskuntatalo olisi sijoitettu Tähtitorninmäelle. Suunnitelmaa ei koskaan kuitenkaan toteutettu. Seuraavan kerran uutta taloa alettiin puuhata vuonna 1923. Uuden arkkitehtikilpailun voitti arkkitehtitoimisto Borg-Sirén-Åberg ehdotuksellaan ”Oratoribus” (eli suomeksi ”puhujille”). Projektin pääarkkitehtina toimi J. S. Sirén. Projekti, jota olivat lykänneet kansalaissota ja valtion talousvaikeudet, huipentui Eduskuntatalon juhlallisiin vihkiäisiin maaliskuussa 1931.

Tyyliltään talo on 1920-luvun klassismia. Rakennusopin yliopisto-opettaja Päivi Väisänen kertoo, että Eduskuntatalo on 1920-luvun monumentaaliklassismin ainoa edustaja Suomessa, sillä tuolloin funkis oli aloittanut jo voittokulkunsa. Julkisivut on verhoiltu Kalvolan punaisella graniitilla. Eduskuntatalo ajateltiin itsenäisyyden symboliksi ja siitä pyrittiinkin tekemään eräänlainen arkkitehtuurin ehdoilla toimiva kokonaistaideteos.

Lyhyen kävelymatkan päässä Eduskuntatalosta sijaitsee Kansallisooppera. Oopperatalo ei varsinaisesti ole kivirakennus, vaan se on päällystetty keramiikkalaatoilla. Valinta kertoo suunnitteluajan ihanteista, mutta ei ehkä sittenkään ole paras mahdollinen. Päivi Väisäsen mukaan tunnetaan nimittäin tapauksia, joissa suoraan betonissa kiinni olleet kaakelit ovat ”poksahtaneet” pois betonin pinnasta. Kivibongareille mielenkiintoisin kohde löytyykin Kansallisoopperan edestä, eli oopperan kiviportti. Portin on tarkoitus korostaa sisääntuloa pääoven eteen. Materiaalina portissa ja siitä lähtevässä aidassa on graniitti.
Töölönlahden eteläpuolella on Helsingin päärautatieasema. Rakennus toteutettiin vuosina 1909–1914 ja se edustaa jugend-tyylisuuntausta. Rakentamista edelsi pienoinen kissanhännänveto Rautatiehallituksen ja arkkitehtikunnan välillä. ”Rautatiehallitus yritti teettää paikalle uuden rakennuksen vaivihkaa. Arkkitehtikunnan painostuksesta järjestettiin yleinen arkkitehtikilpailu 1904, jonka voitti arkkitehti Eliel Saarinen”, sanoo Väisänen. Väisänen muistuttaa vielä arkkitehtikilpailujen tärkeydestä merkkirakennuksia suunniteltaessa. ”Suuri osa merkkirakennuksista on saatu aikaan juuri kilpailun avulla, jolloin on voitu valita monesta ehdotuksesta se paras ja puida asiat julkisesti jo ennen rakentamista.”

Rautatieaseman tilalla oli aikaisemmin 1860-luvulla valmistunut, Carl Albert Edelfeltin suunnittelema asemarakennus. Nykyisen rakennuksen on suunnitellut Eliel Saarinen, joka oli yksi jugend-aikakauden merkittävimmistä arkkitehdeistä.

Rakennusteknisesti Rautatieasema edustaa Suomen varhaista teräsbetonirakentamista. Kaikki runkorakenteet ovat teräsbetonia. Rautatieaseman julkisivut on sen sijaan verhoiltu graniitilla. Väisänen muistelee, että lyhdynkannattajapatsaiden malliksi olisi löytynyt joku pohjalainen talonpoika edustamaan suomalaista miestyyppiä. Jo Eliel Saarinen oli aikanaan suunnitellut asemalaitureille teräksistä katosta. Katos kuitenkin toteutettiin vasta 1990-luvulla.