Yksilön subjektiivinen näkemys muodostuu hänen omasyntyisistä, muualta omaksumattomista mielipiteistään ja ajatuksistaan. Kun samoja asioita koskettelevat subjektiiviset näkemykset kohtaavat toisensa, kiteytyy otollisten olosuhteiden vallitessa eri näkemysten kantajien yhteinen, objektiivinen näkemys. Saavutettu objektiivinen sopu näyttäytyy kuitenkin subjektiivisena suhteessa näkemyksiin, jotka eivät ole olleet kohtaamisessa osallisina. Näistä rinnakkaisista näkemyksistä saattaa tulla vihamielisiä, ellei niillekin anneta tilaisuutta sopeutua. Sovittelutyö ei siis ole valmis, kun tavoitteena on saavuttaa kaikkien mielipiteiden yhteinen objektiivinen soputila.

Mikäli säilytämme nykyisen lisääntymiskykymme, yhteistä objektiivista soputilaa ei tulla koskaan tavoittamaan, sillä eri näkemysten määrä, sovittelutyön näkökulmasta katsoen, on näennäisesti ääretön. Miten niin ääretön? Näkemysten kantajien määrä tietyllä hetkellä kylläkin on äärellinen, mutta tämä kantajien joukko uusiutuu koko ajan luonnollisen poistuman ja syntymän kautta: Poistuma syö sovittelutyön suorittaneita näkemyksenkantajia soputilan ytimestä, ensimmäisistä sopijoista lähtien. Syntymä tuottaa lisää sopeutumattomia näkemyksiä soputilaa ympäröivään näkemysavaruuteen. Näennäinen äärettömyys saavutetaan, kun näkemysavaruus kasvaa sovitteluprosessia nopeammin. Tähän me olemme pystyneet tehokkaalla jälkeläistuotannollamme.

Mikä sitten on luonnollisen poistuman vaikutus sovitteluprosessiin? Lahoaako soputila ytimestään esisopijoiden poistuessa tästä ajasta? Ei sen tarvitse lahota! Soputila on ennen kaikkea henkinen tila. Sopijan fyysisen olemassaolon funktio sovitteluprosessissa on tukea soputilan edistyksen pysyvyyttä siinä vaiheessa, kun otettu edistysaskel on vielä tuore. Soputilan lahoamattomuuteen ja luhistumattomuuteen vaaditaan, että poistuneiden esisopijoiden henkinen perintö jäisi elämään ja sitä osattaisiin myös kunnioittaa. Tähän tähtäävä henkisen soputilan lujittautumisprosessi tapahtuu syntyneiden uusien näkemyksenkantajien kasvatuksen kautta. Henkisen perinnön elättämiseen tarvitaan muistamismekanismeja, siis riittävän tarkkaa historian kirjaamista ja perimätiedon siirtoa. Perinnön kunnioittaminen vaatii kasvatukselta fyysistä läsnäoloa – virtuaalivanhempaan kun on vaikea samaistua. Mikäli tällä hetkellä vallitseva soputila on meille oikeasti tärkeä, omistamme aikaa jälkeläisillemme ennen siirtymistämme poistumaan. Aikaa on itse kullakin pyöreät sata vuotta.

Kirjoittaja opiskelee epäorgaanista kemiaa Teknillisessä korkeakoulussa.