Juha Siltalan ajatukset työelämän huonontumisesta ovat viime aikoina päässeet paljon esille mediassa. Vaikka työ yleisesti ottaen on fyysisesti kevyempää, tekee yhä useampi meistä sellaista työtä, jossa sorvi ei pysähdy neljältä. Lisäksi monet saavat pelätä sorvin pysähtyvän tykkänään, toisin kuin entisten, lähes ikuisten, työpaikkojen aikana. Usein ajatukset askartelevat työasioiden parissa silloinkin, kun pitäisi keskittyä johonkin aivan muuhun. Jo nyt esimerkiksi saksalaisten suurin pelko on työpaikan menettäminen, ei oman terveyden tai perheen menettäminen. Tuottavuus kasvaa huimaa vauhtia, mutta työaika ei silti lyhene. Päinvastoin jälkiteollisessa yhteiskunnassa työ tuntuu yhä useammin lyövän kelvon tai epäkelvon leiman työllisyyden tai pätkätöiden mukaan.

Sama muutos pätee opiskeluun ja akateemiseen työhön, vaikka ne eivät toki fyysisesti olekaan muuttaneet olemustaan. Liukuma prekariaattiin, elämästään ja tulevaisuudestaan epävarmojen joukkoon, alkaa viimeistään silloin, kun tilille tulee sekä opintotukea että palkkaa. Samaan aikaan, kun paineet omasta riittävyydestä kasvavat, pitäisi ehtiä tehdä montaa eri asiaa. Töitä. Harjoitustöitä. Harrastaa. Hankkia ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Kirjoittaa kirja, maalata taulu, kiertää maailma. Käydä suihkussa. Ostaa hammaslankaa. Sanoinko jo, että töitä pitäisi tehdä?

Elämänlaatu huononee huononemistaan, jos tuohon kierteeseen joutuu. Itse olen joskus huomannut jopa kadehtivani eläkeläisiä, joilla on aikaa ja voimia harrastaa mielenkiintoisia asioita ja silti ottaa päivätorkut. Jos nykymeno jatkuu, viimeistään neljänkymmenen vuoden työrupeaman jälkeen olen valmis vetämään ruumispussin vetoketjun perässäni kiinni.

Jaksoittain ihminen toki yltää äärimmäisiinkin saavutuksiin ja itsensä ylittäminen silloin tällöin antaa hienoja elämyksiä. Jakso on kuitenkin johdos jaksamisesta. Jaksamisesta puhuminen ei ole mitenkään liioiteltua; ei edes silloin kun puhutaan 20–30-vuotiaista perusterveistä opiskelijoista. Kukaan ei millään ehdi kaikkea, mutta osa asioista on tärkeämpiä kuin toiset. Syömistä ja nukkumista ei voi jättää huomiseen. Sen verran itsekäs pitää olla, että ainakin kolmasosan päivästä – sen kolmasosan, jota ei nuku eikä käytä työntekoon – käyttää omasta mielestään mukaviin asioihin.

Asetan itselleni tavoitteen: seuraavaksi kun joku kysyy, mitä minulle kuuluu, en vastaa ”aika kova kiire”, ja kykenen sanomaan sen rehellisesti.