Seurakunta järjesti toissaviikonloppuna Hvittorpissa hiljaisuuden retriitin teekkareille. Pyysimme yhtä heistä pitämään päiväkirjaa ajatuksistaan viikonlopun aikana.

Ilmoittauduin Tarja-papin mainostamaan hiljaisuuden retriittiin sen kummemmin miettimättä. Viikonlopun vietto täydellisessä hiljaisuudessa Hvittorpin kartanossa tuntui mukavalta ajatukselta, etenkin kun tavallisesti aikaa hiljaa olemiselle ei tunnu löytyvän. Ehkä voisin hiljentyä vähän varastoonkin, tenttikautta ajatellen. Niin, ja tehdä paljon hyviä lupauksia säännöllisistä rukoushetkistä, kuten viime retriitissä. Lähden kotoa kiukuttelevan tietokoneen äärestä ärsyyntyneenä. Haluan totisesti jonnekin kauas pois. Yhteiskuljetusta odotellessa kaveri selittää, kuinka on jo valmistautunut ja virittäytynyt hiljaisuuteen. Mieleni tekisi kuristaa hänet.

Hiljaisuus alkaa ensimmäisestä rukoushetkestä, mutta illalla muistan vielä pari hoidettavaa asiaa. Näpyttelen kiroillen tekstiviestit, joihin tulee ainakin kymmenen kirjoitusvirhettä. Saunassa rauhoitun jo vähän. Ehkä tämä tästä.

Aamulla hihkaisen herättäjälle iloisen ”hereillä ollaan!” ennen kuin muistan: retriitissä on tarkoitus olla hiljaa. Jälkeenpäin vähän nolottaa.

Päätän syödä yksin omassa pöydässä, vaikka meille retriittiläisille on katettu yhteinen pöytä. Ihanaa, että saan olla epäsosiaalinen. Päässä pyörivät ensi viikon koulutyöt, mutta koko ajan vähemmän. Hiljaisuus on toisaalta pelottavaa, omia ajatuksia ei pääse pakoon. Onneksi ateriat ja yhteiset rukoushetket pätkivät päivän sopivan pituisiin annoksiin. Huomaan odottavani enemmän aterioita.

Päivärukoushetkessä itkettää hiukan. Pidän katseeni tiukasti lattiassa ja toivon, ettei kukaan huomaa. Muiden osanottajien läsnäolo tuntuu vuoroin turvalliselta, vuoroin kiusalliselta. Rukoushetkien välissä eristäydyn omiin oloihini, lueskelen ja käyn kävelyllä metsässä.

Lounaan jälkeen pakenen hiljaisuutta pitkiin päiväuniin. Kun herään, päässäni soinut Taistojen tiellä on vaihtunut latinankieliseen rukoushymniin. Se on varmaan hyvä merkki. Tunnen itseni vähän paremmaksi ihmiseksi.

Alan vähitellen päästä jyvälle, rauhoittua. Nytkö tämä jo loppuu? Olen melkein vihainen – siis lähtöpisteessä. Tällä kertaa en päässyt edes lupaustentekoasteelle. Muut näyttävät seestyneiltä, minä tarvitsisin varmaan pidemmän kuurin.

Lounaalla saa jo puhua. Sanat tulevat aluksi varovasti tunnustellen, sitten juttelemme jo kuin vanhat tutut. Minun tekisi mieleni kysellä, mitä muut ovat oikeasti ajatelleet viikonlopun aikana. En uskalla, eikä se ehkä ole sopivaakaan.

Kotona pitäisi alkaa lukea tenttiin, kirja odottaa pöydällä. Istahdan sängylle ja tuijotan pitkään tyhjyyteen mitään ajattelematta, ihan hiljaa.

Hanna Ritvanen
Kirjoittaja on neljännen vuosikurssin koneteekkari.