Yhteiskuntamme vinoutunut institutionalismin pyrkimys ilmentää luontevasti sitä inhimillisen pelaamisen tarvetta, joka lienee käyttäytymistieteen yksi mielenkiintoisimpia tutkimushaaroja.

Useimmat ilmiöt elämässä lienevät seurausta paitsi ihmisen halusta hahmottaa ja hallita maailmaa, myös varhaislapsuudessa alkavasta tahdosta kisailla ja kilvoitella. Työpaikkahierarkiat, ihmissuhteet, politiikka ja seksi toimivat – siinä missä kuurupiilo, shakki ja ämmänkantokin – aikuisen kokoisina leikkikenttinä pätemiselle ja voitontavoittelulle.

Ihmissuhteiden kanssa touhuaminen on aikuisten leikeistä jaloimpia ja yläkäsite monelle vähäpätöisemmälle puuhastelulle. Sosiaaliset verkostot ja niiden virittämät nk. seurapelit luovat ihmiselle haasteellisen ympäristön mittelöidä maineesta, mammonasta ja mallipojista sekä oivan pohjan jonkinlaiselle mielenkiinnon ylläpitämiselle elämää kohtaan. Hieman sovellettu peliteoria sattuukin kanssakäymisten kuvailuun melkeinpä yhtä mukavasti kuin rööki mallumiehen huuleen: henkilökohtaisesta strategia-avaruudestaan kaduntallaaja valitsee kerta toisensa jälkeen sopivimman vaihtoehdon, joka ratkaisun ollessa järkevä lisää pelaajan kokemaa lisäarvoa ja toteutuessaan mahdollisesti vaikuttaa muidenkin pelaajien asemiin.

Puhun ratkaisun tekemisen yhteydessä sopivuudesta tai hetkellisestä miellyttävyydestä, sillä puhtaan rationaaliseen toimintatapaan ihmissuhdekiemuroissa törmää vain harvoin. Tällöinkin puikoissa häärivät viekkaat ammattipelurit, jotka hallitsevat mielihyvämatriisin mahdollisuudet kuin entisen maalaistalon isäntä lannanluonnin. He valitsevat polkunsa viettelysten verkostossa deterministisesti oman etunsa maksimoiden ja siirtävät päätöksiin vaikuttavan tunteilun turhien toimintojen tuonelaan. Heidän sattuessa vastapelaajiksi ei armoa kannata anella.

Mielestäni on kerta toisensa jälkeen piristävää havaita kuinka kaukana seurapeleistä ovat seesteisyys ja tasapainoisuus – Nashin tasapainosta nyt puhumattakaan. Ainakin itselläni ja keskimääräistä laajemman tuttavapiirini jäsenillä on tapana päivittää vallitsevia suhdekuvioita sen verran taajaan, että tilannetta, jossa jokainen osapuoli haluaisi hengähtää, ei kerta kaikkiaan synny.

Aina joku pelaaja valittaa mustasukkaisuuttaan tai yksinäisyyttään ja pyrkii reagoimaan tunteisiinsa toimenpiteillä, jotka vaikuttavat muidenkin asemiin. Sitä vain juoksee omien halujensa perässä eikä koskaan ole mikään hyvin: vaikka itse haluaisikin joskus pysytellä hetken aloillaan, voi olla varma siitä, että ennen pitkää joku tulee ja muuttaa kaiken.

Itse joudun myöntämään eläväni pitkästä aikaa ja varsin poikkeuksellisesti juuri sellaista vaihetta, jossa en keksi ihmissuhteiden osalta suuntaa, johon kurkottaa. Heräsin tänä aamuna sen verran onnellisena, että toivon muidenkin jättävän tilanteen hetkeksi sikseen.