Tänä vuonna järjestettiin ensimmäistä kertaa Finnish Metal Expoksi nimetty kaksipäiväinen messu. Kaapelitehtaalta ei puuttunut mitään sellaista, etteikö voisi valehtelematta puhua vaikkapa festivaaleista. Kahtena päivänä esiintyi yhteensä lähes kaksikymmentä bändiä, joista tunnetuimmat olivat varmaankin kotimainen perusjyrä Tarot ja pimpelipompelia soitteleva Sonata Arctica.

Tanskalainen Mnemic sai yksinään hoitaa koko ulkomaalaisedustuksen bändien osalta. Vanhoja bändejä voimakkaammin esillä olivat uudemmat tulokkaat, kuten Hilselinko-kilpailuun osallistuneet demobändit, joista voittajaksi selviytyi turenkilainen SinKing. Hyvä Turenki.

Bändien lisäksi oli Nosturin suuren hallin toiseen osaan kasattu itse messut, joissa näytteilleasettajina oli suurimmaksi osaksi suomalaista musiikkiteollisuutta ja lehdistöä. Suuremmilla raskaan musiikin festivaaleilla, kuten myös lähes kaikilla suomalaisilla metallilehdillä, suurilla yhdistyksillä ja pienemmillä tuotantoyhtiöillä oli oma koju pystyssä.

Lähes kaikki nämä olivat paikalla esittelemässä toimintaansa, saamassa näkyvyyttä asialleen ja myymässä levyjään, lehtiään tai ideoitaan. Tai ehkäpä kaikki olivat vain ”juomassa ja skeneilemässä’’, kuten totuuden puhujat, mokomat pahatkielet, asian ilmaisivat. Otaniemen omien mustiin pukeutujien Metal Club Mökä harkitsi hetken osallistumista näytteilleasettajana, mutta sitten päädyttiin kuitenkin rehtiin turismiin.

Paikalla oli tietysti valtaisat määrät myös muusikoita, jotka tällä kertaa vaelsivat meidän iloisten messuvieraiden seassa kuin laumat puhveleita. Yleensähän heitä pitää tyytyä katselemaan lavalla. Loistava tilaisuus fanitella suomalaisia suosikkejaan ja käydä humalassa jupisemassa niille, joiden musiikki tai habitus ei miellytä – mutta pois meistä tuo jälkimmäinen.

Äkkiseltään ajattelin, että täällä varmaan suomalaiset hevintekijät myös tutustuvat toisiinsa ja hankkivat kontakteja. Tämä ajatus oli naiivi ja hieman harhainen, sillä kahden päivän sivusta seuraamisen jälkeen olen varma, että kaikki suomalaiset, jotka työskentelevät metallin parissa, tuntevat toisensa jo valmiiksi.

Taisi kyseessä sittenkin olla suomalaisen metallikulttuuriväen omat juhlat, joihin poikkeuksellisesti oli kutsuttuna myös ravintoketjun alin porras, musiikkiteollisuuden plankton – yleisö.

Kolmantena jalkana tällä messutapahtumalla toimivat rumpu-, basso- ja kitaraklinikat. Näillä klinikoilla joku suurta kunnioitusta soittotaidoillaan hankkinut rokkari pitää oppituntimaisen esittelyn siitä miten soitetaan ja harjoitellaan. Klinikat aloitti perjantaina Rotten Soundin Kai Hahto, jonka rento ja nopea paukuttelu oli todella viihdyttävää katseltavaa. Bassoklinikalla yleisöä viihdytti useammastakin orkesterista tuttu Lauri Porra ja rumpuja soittanut Kalle Torniainen. Porran repertuaarista löytyi Priimuksen bassojen tiluttelujen lisäksi ainakin basson huiluäänillä soitettu Finlandia, joka taisi saada monelle aloittelevalle basistille isänmaallisesti kyynelet silmiin.

Uskon vakaasti muidenkin klinikoiden toimineen, pitäjinä ollen muun muassa sellaiset kuuluisuudet kuin Alexi Laiho ja Roope Latvala, mutta itselläni vei jo jalka toiseen suuntaan. Vai olisiko se sittenkin ollut pienoinen jano, joka yllätti näillä tienoilla. Kävin nimittäin juomassa itseni mukavaksi ja esittämässä kärkkäästi havaintojani suomalaisesta metallimediasta erään lehden ständillä. Lehden väki oli kumminkin niin mukavaa, että tilasin aviisin, vaikka alun perin lähdin sitä haukkumaan.

Kovin vakavasta työnteosta ei tainnut olla kyse suurimmalla osalla edustustehtävissä pyörivistä henkilöistä. Melkein yhtä paljon kuin ständinsä takana, näki metallisteja kotoisassa olotilassaan tuopposen ääressä. Ja miksipä se olutkarsina olisi yhtään sen huonompi paikka myydä vaikka muutama lehti kuin parinkymmenen metrin päässä oleva messukoju. Kaljakulmaus kuitenkin on festivaalien sykkivä elin, kuuma ydin ja tapahtumien myrskyn musta silmä. Sitä paitsi siellähän ovat kaikki kaverit, muusikot, ja ehkäpä Mape Ollila, Stuba Nikula tai joku muu paikan tärkeistä, joille jos kenelle on syytä kertoa heti kun mieleen tulvii koko skenen tilaa syväluotaavia näkemyksiä.

Olutkarsinoissa asuvat myös suomalaiset hevin paavit, jotka tutisten ja kuolaten ohjailevat tapahtumia vapisevalla kädellään.

Hauskaa oli katsella kuinka mukavasti muusikot ja lehdistökin tulivat toimeen. Toisaalta vain hieman mietityttää, että kuinka objektiivinen lehdistö osaa olla kun käytännössä jokaisen jutun aihe on ystävä, kaveri tai vähintään tuttu. Toisaalta kai koko lähtökohta on jo tarkoitettu muuksi kuin varsinaisesti puolueettomaksi kulttuurijournalismiksi, sillä maasta ei montaa ihmistä löydy, joka metallilehdillä itsensä elättäisi.

Toisen päivän aloittanut Teräsbetoni sopi tunnelmannostattajana tällaiseen tilaisuuteen kuin kalja krapulaisen suuhun. Kaksikin päiväinen festivaali on niin pitkä, että jälkimmäisenä aamuna tunnelma pitää toisinaan polkaista käyntiin rankoilla keinoilla. Juuri sellainen keino Teräsbetoni on, sillä siinä tunsi uuden innon palaavan jäykistyneisiin niskoihin, kun laulaja ja muut soittajat saapastelevat lavalle paidoitta huutaen yleisölle ”soturit” ratketakseen itsekin nauruun. Tilanteessa oli jotain herkkää, sillä sekä yleisö että Teräsbetoni vetivät roolinsa hienosti läpi. Kaikki olivat kuin tosissaan, kukaan ei ollut tosissaan ja lopussa kaikki pitivät toisiaan hieman hölmöinä. Vaan ei Metalliekspoon ollut tarkoituskaan mitään älytiivistämöä lähteä pitämään. Teräsbetonin myötä annettiin toisillemme lupa kirjata tappio voitoksi, ja jatkaa siitä mihin perjantaina jäätiin.

Toinen päivä näytti menevän samalla tavalla raskaasti ja nopeasti kuin edellinenkin päivä. Iltapäivällä kuuden aikaan ihmettelee miten kello on noin vähän, ja puolilta öin vilkaisee seuraavan kerran kelloonsa hämmästyäkseen kuinka paljon se jo on. Ilma oli sakeana sosialisoitumista vieraiden ja tuttujen, artistien ja yleisön kesken.

Ei voi kuin istua tyytyväisenä ja ihmetellä mitä oikein tapahtui viikonloppuna, joka meni äkkiä ja jätti hyvän olon. Alustavien ovensuukyselyiden perusteella ei ensi kerrallakaan tarvitsisi tyhjille saleille soitella, vaan FME:n verkkouutisten mukaan revanssin kaipuu oli suurta sekä yleisön että näytteilleasettajien parissa. Tämän tapaisia lajityylimessuja ei ole Suomessa ennen ollut eikä maailmallakaan monia, mutta tämän kokemuksen perusteella niitä varmasti tulee.