+20… +23... +25... +29... Lentokoneen laskuliu’ussa katseeni on liimaantunut infomonitoreihin, jotka kertovat nopeuden ja korkeuden lisäksi myös ulkolämpötilan. Kello neljä aamuyöllä olen saapumassa määränpäähäni. Olin internetistä säätiloja seuratessani ymmärtänyt, että vaikka Delhissä päivälämpötila nousee yli kolmenkymmenen asteen, olisi elohopea laskenut öisin reilusti alle kahdenkymmenen. Koen vaihtovuoteni ensimmäisen hikisen järkytyksen.



Vaihtovuoteni Intian Delhissä alkoi siis hikoillen. Yli kolmenkymmenen asteen yötä päivää jatkuva lämpötila tekee ainakin minut pohjoismaalaisena flegmaattiseksi ja ärtyisäksi. Sopeutuminen muutenkin hyvin erilaiseen kulttuuriin kävi hitaasti. Likaisuus, köyhyys, jatkuva lannan haju ja vapaina tallustelevat lehmät ottivat aikansa. Myönnän, että ensimmäiset kaksi viikkoa podin jatkuvaa ahdistusta ja kaduin lähtöäni kehitysmaahan vaihto-opiskelijaksi.

Koulut alkavat täällä jo elokuun alussa ja kestävät joulukuun alkuun. Jawaharlal Nehru University (JNU), vaihtoyliopistoni, on Intian valtion ylläpitämä yliopisto, eli niin sanottu julkinen koulu. Suomessa olemme tottuneet siihen, että kaikki yliopistot ovat julkisia. Kehitysmaa-Intiassa julkiset koulut ovat vähävaraisten ainoa ja kovasti tavoiteltu mahdollisuus saada korkeakoulututkinto. Kouluni tietotekniikan osastolle hyväksytään pääsykokeiden kautta vuosittain joka neljässadas hakija uudeksi opiskelijaksi. Kuka vielä voi väittää, että Suomessa yliopistoihin on vaikea päästä? Suurin osa opiskelijoista tulee kaukaa maaseudulta. Ne, joilla on varaa, kouluttautuvat yksityisissä yliopistoissa.

Opeteltavat asiat ovat täällä samoja kuin meilläkin. Tietotekniikan opiskelijana valittavissani on muun muassa ohjelmointia, algoritmejä, e-businessta ja tietenkin matematiikkaa. Opetusmetodit taas ovat hyvin erilaiset. Täällä opiskellaan koulumaisesti. Vuosikurssit ovat kiinteitä kolmenkymmenen oppilaan luokkia, jotka istuvat aamusta iltaan samassa luokkahuoneessa. Ainoastaan opettaja vaihtuu tuntien välillä opetettavan kurssin mukaan. Kirjoja ei käytetä, kaikki tekevät muistiinpanoja. Prujuista on turha edes haaveilla. Luokissa ei ole piirtoheittimiä muista AV-välineistä puhumattakaan. Useimmilla kursseilla opettaja tekee liitutaululle muistiinpanoja, mutta täällä on ikävä kyllä myös professoreita, jotka uskovat suomalaisille ala-asteen äidinkielen tunneilta tuttuun tiedon siirtämiseen, saneluun. Kyllä, luit oikein. Opettaja siis sanelee muistiinpanot lause kerrallaan, välimerkit mainiten, ja oppilaat kirjoittavat opetusmateriaalin vihkoihinsa. Kyllä meillä käytetyt prujut ovat vaan loistava keksintö.

Koulun fasiliteetit eivät muutenkaan vastaa aivan meidän vastaavia. Parinsadan opiskelijan tietotekniikan osastollamme on kaksi parinkymmenen koneen tietokoneluokkaa. Koulun 8000 muulla opiskelijalla on käytössä ”computer center”, 40 tietokoneen sali, johon pitää periaatteessa varata tunnin tietokoneaika edellisenä päivänä. Kaikki tietokoneet ovat teoriassa kytketty kyllä internettiin, mutta käytännössä surffaaminen internetissä on onnettoman kaistaleveyden takia lähes mahdotonta. Suomalaisia sivuja ladatessa selain useimmiten keskeyttää sivun latauksen aikakatkaisuun. Onneksi läheltä löytyy maksullisia internet-kahviloita, joissa on nopeat ja toimivat yhteydet.

Yliopiston virallisena kielenä on englanti. Etukäteen olin ymmärtänyt, että kaikki kouluja käyneet intialaiset puhuvat sujuvasti englantia. Olin väärässä. Englanti ei täällä ole kenenkään äidinkieli, vaan valtaosa puhuu äidinkielenään hindiä, loput jotain muuta Intian 25 virallisesta kielestä. Edes koulun professorit eivät näytä puhuvan englantia keskenään. Luonnollisesti tämä tarkoittaa sitä, että englannin ollessa kaikkien kakkoskieli, se ei todellakaan solju sujuvana useimpien suusta. Jopa osa professoreista puhuu niin epäselvästi ja vahvalla Intian aksentilla, että tunneilla on vaikea pysyä opetettavan asian perässä. Onneksi aksenttiin tottuu, näin minulle on väitetty.

Alkuihmetyksen jälkeen tässä koulussa on kyllä jotain, josta mekin voisimme oppia. Lähes kaikki opiskelijat osallistuvat kaikille luennoille, vaikka läsnäolopakkoa ei ole. Menestyminen Intian työelämässä vaatii tutkinnon lisäksi hyviä numeroita, joihin kaikki tuntuvat tähtäävän. Opiskelu otetaan tosissaan. Pienet opetusryhmät myös takaavat sen, että tunneilla tehdään helposti kysymyksiä, ja professori voi selittää asiat niin moneen kertaan, että kaikki ymmärtävät. Huolimatta täällä vallitsevasta muodollisesta professorin auktoriteetista (joka tunnin alussa noustaan seisomaan kun professori saapuu luokkaan, ja sama toistuu tunnin lopussa), professorit tuntuvat hyvin läheisiltä opiskelijoille. Jokainen professori tuntee luokan kaikki oppilaat nimeltä, ja professorit haluavat oikeasti, että oppilaat myös oppivat opetettavan asian. Minä ulkomaalaisena kummajaisena olen joutunut esittäytymään miltei jokaiselle professorille henkilökohtaisesti ja kertomaan mistä olen tullut ja mitä tekemään vain siksi, että professoreita kiinnostaa, keitä heidän kursseilleen osallistuu.

Yliopiston kampus tarkoittaa täällä myös hieman enemmän mihin Suomessa on totuttu. Yliopisto sijaitsee valtavalla useiden kilometrien pituisella, kokonaan kivimuurilla ympäröidyllä alueella. Kampuksen portilla on vuorokauden ympäri vartijat kontrolloimassa alueelle saapuvia tai lähteviä autoja ja ihmisiä. Lähes kaikki opiskelijat asuvat kampusalueella sijaitsevissa kymmenissä hostelleissa. Kampusalueelta löytyvät myös kaikki muut palvelut, kuten kauppoja, partureita, räätäleitä ja muutama ravintolakin. Ravintoloita eivät tosin tavalliset opiskelijat tarvitse, sillä jokaisen hostellin ruokalassa tarjoillaan kolme ateriaa päivässä hostellin asukkaille. Hyvänä puolena tämän tyylisessä kampusasumisessa on ehdottomasti lyhyet koulumatkat. Suurimmalla osalla opiskelijoista koulumatka kestää korkeintaan viisi minuuttia ja kouluun saavutaan monesti vain muistiinpanovälineet kainalossa. Eläminen ja oleminen jatkuvasti alueella, jossa kaikki muutkin opiskelevat täysipäiväisesti tuo varmasti kollektiivista opiskelutunnetta, ja opiskelua hidastavat elämän muut houkutukset pysyvät muurien ulkopuolella. Täällä kaikki opiskelevat puhtaasti myös täysipäiväisesti.

Mitä sitten on vapaa-aika? TKK:lla olemme tottuneet mitä erilaisimpiin vapaa-ajan rientoihin, niin juhlia kuin harrastekerhoja löytyy joka illalle varmasti jokaisen makuun. Myös täällä toimii opiskelijajärjestöjä, mutta niiden toiminta on hyvin erilaista kuin meillä. Näkyvimpänä osana ovat vahvat poliittiset kannanotot ja jatkuva kritiikki yliopistoa, kapitalismia ja liberalismia vastaan. Koulun seinät on maalattu täyteen laittomia banderolleja, joissa julistetaan useimmiten sosialismia. Myös koulun hallinto, varsinkin kaikenlainen koulun toiminta, joka voidaan jotenkin sitoa kapitalismiin, saa osakseen ankaraa kritiikkiä. Koulun johtoa syytetään edelleen perivihollisen, ylikansallisen kapitalismin tukemisesta, sallittuaan Nestlen vuokrata tila kahvilalleen viime keväänä kampuksen alueelta. Järjestöjen tähän asti näkyvin tapahtuma on ollut nälkälakko koulun huonoja fasiliteettejä vastaan. Alkusyksystä aktiivisimmat opiskelijat nääntyivät pelkällä vedellä viikon koulun hallintorakennuksen edessä. Ikävä kyllä, en osaa kertoa saavutettiinko tällä tempauksella jotain vai ei.

Juhliakin on, kyllä. Tosin suomalaiset, älkää innostuko, alkoholi on kielletty koko kampuksen alueella. Kahdesti olen täällä oloni aikana käynyt kampuksella niin sanotuissa dance partyissa. Vähäisen tarjonnan vuoksi tällaiset juhlat ovat hyvin suosittuja. Musiikin alettua tanssilattia on täyttynyt nopeasti juhlijoista, ja minäkin olen rientänyt ottamaan ilon irti. Ikävä kyllä, tanssilattialla on vain miehiä.

Naisten asema ei edes tässä uuden sukupolven kansoittamassa korkeasti kouluttautuvien ylemmässä yliopistossa nouse lähellekään länsimaalaista tasoa. Tyttöjen ei kerta kaikkiaan ole tässä kulttuurissa soveliasta mennä tanssilattialle keikuttamaan itseään vieraiden poikien sekaan. Lisäksi tyttöjen riesana ovat tällaisissa tilaisuuksissa poikien ylimielinen rietastelu, käsittämätön tarve päästä vain lääppäisemään tyttöä epäasiallisesti. Siveyttään tarkasti varjeleville tytöille tällainen olisi sietämättömän kiusallista. Niinpä tässäkin yliopistossa toimii seksuaalisen häirinnän komitea, jolle voi raportoida yliopistolla tapahtuvista siveettömyyksistä. Rangaistuksena häiritsijä voidaan jopa erottaa koulusta.

Koulun lisäksi enemmän on kuitenkin järkyttänyt elämänmeno tässä vastakohtien maassa. Loisteliaan viiden tähden hotellin ikkunasta voi avautua näkymä katulasten slummiin, jossa villisiat vilistävät vapaana lasten leikeissä. Jätehuolto on hoidettu ”luonnollisella” tavalla pyhien lehmien märehtiessä asuinalueiden jätetunkioilla, ja vesi saadaan riittämään 13 miljoonalle pääkaupungin asukkaalle kun sitä jaellaan vesijohtoverkkoon vain kaksi tuntia päivässä. Suomalaiselle sinisilmälle ihmetystä on riittänyt kuitenkin niin paljon, että turha edes yrittää saada hämmennystäni ymmärretyksi muutamassa lauseessa. Seuraavalla kerralla yritän pukea sanoiksi elämänmenoa ja arkea täällä pakokaasunsumuisessa suurvallan pääkaupungissa. Hätäisimmät voivat lukea kuulumisiani matkapäiväkirjastani ja lähettää sähköpostilla kysymyksiä seuraavaan tekstiini.

Kirjoittaja on TKK:n tietotekniikan opiskelija, joka on vaihdossa Jawaharlal Nehru Universityssä New Delhissä. Matkapäiväkirjaa voi seurata osoitteessa:

http://www.eeroeloranta.com