Mitä jos killan kokoukset ja illanvietot olisi pidettävä salaa? Jos haalareita ei voisi käyttää julkisesti? Entä jos koko kiltaa ei virallisesti saisi olla olemassakaan? Ajatus tuntuu kaukaiselta. Kyllähän yhdistykset saavat kokoontua, silloin kun haluavat! Tietenkin opiskelijat kerääntyvät yhteen ja ajavat asioitaan.
Suomenlahden toisella puolen edellä kuvattu oli kuitenkin täyttä totta vielä reilut kymmenen vuotta sitten. Neuvosto-Virossa virolaisten ylioppilaskuntatoiminta oli kiellettyä. Miehityksen alettua 1940-luvulla ylioppilasjärjestöt kuten perinteikäs Eesti Üliõpilaste Selts kiellettiin ja niiden omaisuus takavarikoitiin.
Nyt, 1980-luvun lopun laulavan vallankumouksen jälkeen virolaisille opiskelijoille on koittanut uusi aika. Nuoren valtion ylioppilaskuntakentällä käy kova säpinä, ja uusia yhdistyksiä syntyy kuin sieniä sateella. Myös monet elävältä kuopatut yhdistykset on herätetty henkiin. Niihin kuuluvat korporaatiot, ulkopuolisen silmissä jännittäviltä ja vähän omituisilta jäänteiltäkin tuntuvat poikkitieteelliset opiskelijajärjestöt.
”Korporaation jäsenen täytyy arvostaa perinteitä”, sanoo Korp! Rotalian jäsen, 22-vuotias Kaur Kivirähk.
”Korporaatioon kuuluu ihmisiä, jotka pitävät tarkasti säännellyistä vanhanaikaisista muodoista, siitä, että lauletaan tiettyjä lauluja, lyödään miekalla pöytään puheenvuoron merkiksi tai puhutaan latinaa.”
Sääntöjä korporaatioissa totisesti riittää, täsmällisesti kirjattuna vanhoihin sääntökirjoihin. Jokainen jäsen tietää paikkansa, ja ruodusta poikkeamisesta seuraa rangaistus.
”Fuksit kantavat mustaa lakkia ja palvelevat vanhempia jäseniä eli värienkantajia. Mustan lakin käyttöön voidaan velvoittaa myös rangaistuksena”, kertoo Tuula Lyytikäinen, suomalaisen Viro-järjestön Tuglas-seuran projektisihteeri. Värienkantajien lakeissa ja nauhoissa toistuvat korporaatioiden omat värit. Värit pääsevät loistokkaimpaan kukoistukseensa mahtipontisissa vaakunoissa, jotka on usein ympäröity miekoin ja korporaation lipuin.
Suurin osa Viron viidestätoista korporaatiosta toimii Tartossa, ja toimintaa löytyy teatterista lentopalloon ja suuriin Kommersseihin eli puolivuosijuhliin. Kaikilla jäseniksi hyväksytyillä on velvollisuus olla mukana jokaisessa virallisessa tapahtumassa; anomukset vapautuksista käsitellään viikoittaisissa kokouksissa. Ulkopuolisilla taas ei ole tilaisuuksiin asiaa.
Tärkeintä on jäsenten kasvattaminen vironmielisyyteen ja keskinäisen ystävyyden lujittaminen.
”Meillä on kaikkien alojen opiskelijoita ja kaikkia poliittisia näkemyksiä. Se, mikä meitä yhdistää, on yhteenkuuluvuuden tunne, feeling”, hehkuttaa Kaur Kivirähk.
Ankarista säännöistään huolimatta korporaatiot muistuttavat hieman suomalaisia osakuntia. Yhteyksiä vaalitaankin molemmin puolin. Korp! Rotalia ja sen suomalainen ystävyysosakunta VSO eli Varsinaissuomalainen osakunta vierailevat tiuhaan muun muassa toistensa juhlissa.
Neuvostovalta ei suinkaan pystynyt kokonaan lakkauttamaan korporaatioita.
”Ulkovirolaiset pitivät korporaatioita yllä Kanadassa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Ruotsissa. Torontossa toimii yhä Korp! Rotalian suurin ulkomaanosasto”, kertoo Kaur Kivirähk.
Myös Virossa oli toimintaa neuvostoaikana, mutta se tapahtui maan alla ja vaikeasti. Erityisesti uusien jäsenien rekrytoiminen oli hankalaa, sillä keneenkään ei voinut luottaa. Paljastuminen olisi merkinnyt kyyditystä Siperiaan.
Virolaiset korporaatiot ilmestyivät maailmankartalle 1900-luvun alussa. Ne jatkoivat omalta osaltaan satoja vuosia vanhaa perinnettä, joka juontuu muun muassa saksalaisen opiskelija-aatelin korporaatioista. Onkin ehkä erikoista, että Virossa miesten ohella myös naisilla on omat korporaationsa. Naiskorporaatiot ovat lähes yhtä vanhoja kuin miesten korporaatiot, mutta niiden säännöt ovat hyvin erilaiset muun muassa suhteessa alkoholinkäyttöön.
”Nyt kun korporaatiot ovat taas luvallisia, ei enää haluta tehdä niin suuria muutoksia, että sekoitettaisiin naisia ja miehiä. Ilman neuvostoaikaa korporaatiot olisivat varmaan jo muuttuneet sekajärjestöiksi”, Kaur Kivirähk arvelee.
Virolaisten korporanttien innostus mutkistaa elämäänsä tiukoin säännöin tuleekin osittain ymmärrettäväksi juuri neuvostomiehityksen kautta: 2000-luvun vapaat korporaatiot jatkavat siitä, mihin puoli vuosisataa sitten jäätiin. Ja kuten Kaur Kivirähk toteaa:
”Korporaation tarkkojen sääntöjen hyväksyminen on yhdistyksen elinehto.”
Korporaatiot velvoittivat jäsenensä osallistumaan Viron ensimmäiseen itsenäisyyteen johtaneeseen vapaussotaan 1918–1920. Sodan jälkeen kaitseliitiin eli suojeluskuntaan kuuluminen oli pakollista mieskorporaatioiden jäsenille; naiskorporaatiot taas toimivat aktiivisesti Naiskodukaitsessa, joka vastasi Suomen Lotta Svärd -järjestöä.
Omien puolta siis pidettiin kynsin hampain, ja niin on korporaatioissa aina pidetty.
”Virolaisten korporaatioiden rituaaleihin kuuluvat olennaisesti isänmaalliset laulut ja uskollisuuden vannominen Virolle”, kertoo Korp! Fraternitas Tartuensisin jäsen, suomalainen maisema-arkkitehtiopiskelija Iivo Vänskä.
”Useimmiten jäseniksi pääsevät vain kansallisuudeltaan, kieleltään ja mieleltään virolaiset.”
Nykysuomalaisittain avoin kansallismielisyys voi tuntua vähintäänkin häkellyttävältä. Nationalismi on monelle ruma sana ja viittaa usein omaan napaan tuijottamiseen ja erilaisuuden halveksimiseen. Viroa ja Suomea eivät kuitenkaan erota vain viitisenkymmentä merimailia vaan myös 50 vuotta elämää. Käsitteet itsenäisyys, vapaus tai kansallismielisyys voivat saada lahden eri puolin hyvinkin erilaisia sisältöjä.
”Korporaatioiden kansallismielisyyttä voisi ehkä verrata 1800-luvun kansallisromantiikkaan”, pohtii Iivo Vänskä.
Nuoren Viron joskus kovistakin ratkaisuista voidaan olla monta mieltä. Tie ymmärtämiseen kulkee kuitenkin Viron historian kivistä tietä. Virolaiset ovat onnellisia uudesta itsenäisyydestään, ja kukin kynnelle kykenevä nauttii siitä omalla tavallaan, korporaatioiden jäsenet ylläpitämällä vuosisataisia jäyhiä perinteitään.