Hyvin koulutettujen ja kouluttautuvien on joskus vaikea ymmärtää niitä, jotka eivät halua itselleen ammattia tai jotka elävät koko elämänsä sosiaalituella.

Nuorisokodissa töissä oleva tuttavani raotti minulle ovea kovaosaisten teinien arkeen. Nuorisokotiin kolmetoistavuotiaana tulevat nuoret ovat usein koko siihenastisen elämänsä huolehtineet alkoholisoituneista vanhemmistaan ja nuoremmista sisaruksistaan. Monet tytöt potevat vauvakuumetta: omalle lapselle haluttaisiin antaa sellaista onnea, jota itse ei ole koskaan saanut.

Samat nuoret ovat usein eläneet koko elämänsä sosiaalituen varassa. Tuttavani mukaan ei johdu pelkästään kotoa saadusta mallista, että myös nämä nuoret tulevat ehkä tekemään samoin. Harva heistä ajattelee, että nostanpa nyt tukea ja lepään laakereillani kotona, kun veronmaksajat maksavat elämiseni.

Nuoret eivät omasta mielestään ansaitse parempaa elämää, vaikka ehkä haluaisivatkin. Koska he omasta mielestään ovat huonompia ihmisiä, ei heidän tarvitse saada sitä ylimääräistä, jonka palkalla voisi perusmenojen lisäksi ostaa. ”Vanhempani eivät ole mitään ja ovat minullekin aina sanoneet samaa.”

Sama ajattelumalli henkii Pahat pojat -elokuvan (s. 16) pojista. Nuorimmalta heistä kysytään pariinkin otteeseen, miksi hän haluaisi isona. Hän ei tiedä, ei ole koskaan ehtinyt miettiä moista. Hän sanoo haluavansa ensin elää lapsuuden. Toiseksi hän ei mielestään osaa mitään. Rikkonaisen menneisyyden päälle on vaikeaa rakentaa ehjää ja tasapainoista tulevaisuutta.

Vaikka joutuisi pyrkimään korkeakouluun useamman kerran ja vaikka pyrkiminen ei koskaan edes tuottaisi tulosta, hakija on ylittänyt ehkä huomaamattaan jo monta isoa kynnystä. Hakija on uskonut itseensä. Hän on kokenut olevansa muutakin kuin nolla, uskonut osaavansa jotakin. Korkeakoulutettujen kanssa pienessä piirissä pyöriessä ei ehkä koskaan näe niin lähelle kuin omaan osaansa.

Terhi Upola
Päätoimittaja