Perjantaina alkuillasta lähijuna on täpötäysi. Joudun jäämään vaunun eteistilaan repun, kameralaukun ja kauppakassin kanssa. Hetken kuluttua konduktööri puskee samaan ahtauteen myymään lippuja. Juna tulee asemalle. ”Pois oven edestä, tämä juna ei lähde mihinkään ellen minä pääse ovelle”, hän komentaa. ”No niin, ihmiset, peremmälle vaan. Se ei auta nyt.”

Siirryn seisomaan vaunun käytävälle. Istumapaikalla viisissäkymmenissä oleva nainen kaivaa jännittyneenä kolikoita lompakostaan. ”Kirkkonummelle”, hän pyytää. Huomaan, että nainen on näyttämäisillään työeläkekorttia, mutta epäröi. Kolikot eivät riitä. ”Jaa, sulla onkin toi kortti”, konduktööri sanoo. ”Se pitää sanoa heti.” Nainen kaivaa kaksikymppisen ja sanoo nolona: ”Otetaan tästä.” ”No kyllä mä nyt voin sen alennuksen antaa”, konduktööri vastaa. ”Pitää vain sanoa ensimmäisenä, että on eläkeläinen.” ”Mä olen vasta kaksi päivää ollu”, nainen kuiskaa. Ei kai sitä turhaan jäädä viisikymppisenä töistä pois.

Koska käytävä on edelleen tukossa, vaihdan vaunua päästäkseni ulos. Seuraavassa osastossa joudun keskelle aggressiivista välienselvittelyä. Romanipoika sylkee miltei kengälleni. ”Mitä sä teet, sylje vielä kerran!” toinen huutaa vieressä. Poika sylkee: toisen, kolmannen ja neljännen kerran. ”Sylje vielä, vittu, miten mä oon sanonu sulle, että Helsingissä pitää käyttäytyä!” kaveri kiljuu. Ulkomaalainen matkustaja katsoo menoa kauhistuneena. Mummo on hiljaa.

Syljeskelijällä on viskipullo käsissään. ”Mä oon yrittäny opettaa sulle käytöstapoja!” kaveri jatkaa. ”Ei täällä Helsingissä mitään käytöstapoja tarvita”, viskinjuoja karjuu takaisin. ”Täällä Helsingissä sä et pääse junia pitemmälle tolla tavalla!” kuuluu vastaus. Sylkilammikko jää lattialle, kun romanit astuvat riidellen ulos.

Jään pois samalla asemalla. Portaikossa odotan, koska lasinen viskipullo lentää takaraivoon.

Puuttua ei sovi, eikä uskalla.