Satuin viikonloppuna samoihin juhliin pääkaupunkiseudun nuorten kokoomusvaikuttajien kanssa. Jossakin vaiheessa iltaa keskustelu kääntyi talouspolitiikkaan ja nuorten asemaan yhteiskunnallisessa muutosvaiheessa.

Tiedotusvälineistä on saanut seurata koko tämän syksyn ajan toinen toistaan huolestuttavimpia uutisia teollisuuden joukkoirtisanomisista ja suomalaisen yhteiskunnan kilpailukyvyn tulevaisuudesta. Varsinkin nuorten elämää alkaa entistä enemmän leimata yleinen epävarmuus omasta tulevaisuudesta ja pärjäämisestä.

Olimme harvinaisen yksimielisiä siitä, että asioille pitäisi tehdä jotain. Olimme kuitenkin aivan yhtä yksimielisiä siitä, että kukaan ei osannut lopulta sanoa mitä asioille pitäisi tehdä. Eräs TKY:n edaattori tiivisti ongelman mielestäni erittäin hyvin ja konkreettisesti: “Me insinöörit olemme aina tottuneet siihen, että ongelmiin on mahdollista löytää ratkaisu. Nyt mitään ratkaisuja ei tunnu löytyvän vaikka kuinka miettisi.”

Esimerkiksi opintoaikojen rajauskeskustelun ympärille voi piirtää yhtäläisyysmerkin pyrkimykseen tehostaa verovarojen käyttöä. Kansainvälistä kilpailukykyä koskevat kysymykset koskettavat siis suoraan myös kaikkia opiskelijoita, vaikka valmistumiseenkin olisi vielä aikaa. Opiskelijalehden edustajana minä olen miettinytkin lukuisia kertoja, pitäisikö Polyteekkarin yrittää ottaa kehitykseen jollain tavalla kantaa. Tämä kirjoitus vastaa kysymykseen myöntävästi, mutta ei mitenkään kovin onnistuneesti.

Asioita voisi tietenkin lähestyä kysymällä vaikka jonkun viisaan professorin mielipidettä, mutta toisaalta Helsingin Sanomat on kirjoittanut syksyn mittaan kymmeniä (yllättävän kriittisiä) artikkeleita Suomen taloudellisen toimintaympäristön muutoksista parhaiden asiantuntijoiden voimin, ja nämäkin kirjoitukset ovat tarjoilleet paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Itse olen yrittänyt löytää vastauksia huonosti sujuneista kansantaloustieteen sivuaineopinnoistani. Olen esimerkiksi oppinut, että keynesiläisestä valtiojohtoisesta talouspolitiikasta on siirrytty kohti liberaalia uusklassista ajattelua, jonka mukaan palkkojen joustot ovat korvaamassa finanssi- ja valuuttakurssipolitiikkaa talouden säätelyn tärkeimpinä työkaluina. Globaali talous ei ole myöskään enää kiinnostunut kokonaiskysynnästä tai paikallisesta ostovoimasta. Jos tehtaan työläisillä ei ole enää varaa ostaa tehtaan tuottamia hyödykkeitä, löytyvät markkinat jostain muualta. Tämän päivän Suomessa harvat jaksavat olla enää kiinnostuneita myöskään julkisen sektorin työllistävästä vaikutuksesta. Siinä missä valtion ja kuntien lukuisat virat nähtiin aikaisemmin työpaikkojen luojina, pidetään julkista sektoria nykyisin lähes pelkästään ylimääräisenä menoeränä.

Valitettavasti kansantaloustieteen peruskursseilla ei opetettu, kuinka nuorten pitäisi suhtautua vaikkapa demokraattisesti valittuihin pääministereihin ja valtiovarainministereihin, joiden mukaan suurin ongelma globalisaation vaatimien muutosten teossa on se, että omaa parastaan ymmärtämätön kansa haluaisi elää jatkossakin mahdollisimman turvattua elämää.

Onneksi ainakin diplomi-insinöörien tulevaisuus näyttää edelleen muita ikäryhmän edustajia valoisammalta ja työllisyystilanne on ilmeisesti hiukan paranemassa. Ainakin monet viimeviikkoisille TalentIT -messuille osallistuneet kertoivat uskovansa suhdanteiden nousuun ja rekrytointiaktiivisuuden lisääntymiseen. Toisaalta maailman muutoksessa mikään muu ei tunnu enää niin varmalta kuin epävarmuus.

Kaikista uutisista huolimatta maailmantalous tuntuu paitsi liian suurelta, myös kaukaiselta asialta. Jos Helsinki saattaa näyttää alkusyksystä hetken aikaa melkein kansainväliseltä, niin marraskuussa mitkään taloussivujen korkealentoiset pörssiuutiset eivät vie pois sitä tunnetta, että Suomi on ja pysyy kylmänä ja pienenä periferiana jossain eteläisimmän tundran ja napapiirin tuntumassa. Minulle tuosta ajatuksesta ei kuitenkaan tule isänmaalinen olo. Sen sijaan Suomeen syntyminen tuntuu siltä, kuin voittaisi arpajaisissa niin suuren jääkaappi-pakastimen, että voisi muuttaa siihen asumaan.

Minä taidan vetää peiton korville ja jäädä odottamaan kevään tuloa.