Polyteekkari

Kun aloitin opinnot, huomasin, että ihmiset yliopistossa ovat toista maata. Se näkyi pienissä eleissä, puhetavassa ja käyttäytymisessä. Ei minun sukulaisillani ollut tapana kätellä ja esitellä itseään vieraille ihmisille. Ei myöskään ollut tapana kutsua puolituttuja päivälliselle ihan vain suhdetoiminnan vuoksi tai maistella viinejä pyörittäen niitä lasissa aromien vuoksi. En sano, että kaikki yliopisto- tai korkeakoulumaailman ihmiset toimisivat näin, mutta uskallan väittää, että useammin kuin työläis- ja maanviljelijäperheissä. Meillä ei edusteta eikä ylläpidetä suhdetoimintaa, vaan vietetään ronskisti aikaa sukulaisten ja lähimpien ystävien kesken – noin niin kuin karrikoidusti sanottuna.

Oscar Hijuelosin kirjassa Kuubalainen sydän siivoojan ja tarjoilijan poika Rico pääsee yliopistoon lukemaan psykologiaa. Hijuelos kirjoittaa: ”Ricolta vei aikansa tottua siihen paikkaan. He kaikki tuntuivat käyttäytyvän samalla tavalla, kuin kuuluisivat samaan kerhoon, jonka jäsen hän ei ollut.” Rico kuitenkin opiskeli itsensä psykologiksi ja oppi akateemisten ihmisten tavoille.

Juuri tältä minustakin tuntui. Täytyi opetella uuden maailman tavoille. Etsiä ja löytää erot käyttäytymisessä ja sen jälkeen muuttaa itseään. Koulutussosiologit ovat aina tienneet, että akateemisten lapset kansoittavat korkeakoulut ja että koulutus periytyy. Teknillisessä korkeakoulussa hieman yli puolet opiskelijoista tulee perheestä, jossa toinen tai molemmat vanhemmista ovat korkeakoulututkinnon suorittaneita. Puolet opiskelijoista on näin ollen saanut jo kotoaan akateemisen kulttuuriperinnön – puolen täytyy opetella se vasta parikymppisenä.

Erot sosiaaliluokkien maailmojen välillä ovat tietenkin niin hienonhienoja, etteivät ne näy ilman tutkalaseja. Kun nuo lasit laittaa silmilleen, eroja näkyykin kaikkialla. Terapeuttista on, jos niistä voi jutella jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Yhteiskuntapoliittisesti on mielenkiintoista, miten työläisluokkaisten nuorten tietä korkeakouluihin silotetaan. Tähän asti porkkanana on ollut ilmainen koulutus ja yleissivistys sekä mahdollisuus parempiin työoloihin opintojen jälkeen. Maksullinen koulutus ja opintolainapainotteinen opintotuki nostavat kynnystä teorioiden maailmaan. Matalapalkkatöissä olevat vanhemmat kun eivät välttämättä voi tukea taloudellisesti maisteriksi tai diplomi-insinööriksi opiskelevaa lastaan.

Kaunis kiitos lukijoilleni kolumnieni seuraamisesta. Nyt tämä kolumnisti päättelee opintojaan ja vaihtaa maisemaa päihdemaailman puolelle. Ehei, en suinkaan baariin selittämään maailman syvintä olemusta, jota sitäkin on tullut tehtyä, vaan päihdepalveluihin pitämään juoppojen ja huumeriippuvaisten puolta. Cheers!

Kirjoittaja on TKY:n sosiaalipoliittinen sihteeri.




	Meidän tavat Hanna Härkönen [email protected] Kun aloitin opinnot, huomasin, että ihmiset yliopistossa ovat toista maata. Se näkyi pienissä eleissä, puhetavassa ja käyttäytymisessä. Ei minun sukulaisillani ollut tapana kätellä ja esitellä itseään vieraille ihmisille. Ei myöskään ollut tapana kutsua puolituttuja päivälliselle ihan vain suhdetoiminnan vuoksi tai maistella viinejä pyörittäen niitä lasissa aromien vuoksi. En sano, että kaikki yliopisto- tai korkeakoulumaailman ihmiset toimisivat näin, mutta uskallan väittää, että useammin kuin työläis- ja maanviljelijäperheissä. Meillä ei edusteta eikä ylläpidetä suhdetoimintaa, vaan vietetään ronskisti aikaa sukulaisten ja lähimpien ystävien kesken – noin niin kuin karrikoidusti sanottuna. Oscar Hijuelosin kirjassa Kuubalainen sydän siivoojan ja tarjoilijan poika Rico pääsee yliopistoon lukemaan psykologiaa. Hijuelos kirjoittaa: ”Ricolta vei aikansa tottua siihen paikkaan. He kaikki tuntuivat käyttäytyvän samalla tavalla, kuin kuuluisivat samaan kerhoon, jonka jäsen hän ei ollut.” Rico kuitenkin opiskeli itsensä psykologiksi ja oppi akateemisten ihmisten tavoille. Juuri tältä minustakin tuntui. Täytyi opetella uuden maailman tavoille. Etsiä ja löytää erot käyttäytymisessä ja sen jälkeen muuttaa itseään. Koulutussosiologit ovat aina tienneet, että akateemisten lapset kansoittavat korkeakoulut ja että koulutus periytyy. Teknillisessä korkeakoulussa hieman yli puolet opiskelijoista tulee perheestä, jossa toinen tai molemmat vanhemmista ovat korkeakoulututkinnon suorittaneita. Puolet opiskelijoista on näin ollen saanut jo kotoaan akateemisen kulttuuriperinnön – puolen täytyy opetella se vasta parikymppisenä. Erot sosiaaliluokkien maailmojen välillä ovat tietenkin niin hienonhienoja, etteivät ne näy ilman tutkalaseja. Kun nuo lasit laittaa silmilleen, eroja näkyykin kaikkialla. Terapeuttista on, jos niistä voi jutella jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa. Yhteiskuntapoliittisesti on mielenkiintoista, miten työläisluokkaisten nuorten tietä korkeakouluihin silotetaan. Tähän asti porkkanana on ollut ilmainen koulutus ja yleissivistys sekä mahdollisuus parempiin työoloihin opintojen jälkeen. Maksullinen koulutus ja opintolainapainotteinen opintotuki nostavat kynnystä teorioiden maailmaan. Matalapalkkatöissä olevat vanhemmat kun eivät välttämättä voi tukea taloudellisesti maisteriksi tai diplomi-insinööriksi opiskelevaa lastaan. Kaunis kiitos lukijoilleni kolumnieni seuraamisesta. Nyt tämä kolumnisti päättelee opintojaan ja vaihtaa maisemaa päihdemaailman puolelle. Ehei, en suinkaan baariin selittämään maailman syvintä olemusta, jota sitäkin on tullut tehtyä, vaan päihdepalveluihin pitämään juoppojen ja huumeriippuvaisten puolta. Cheers! Kirjoittaja on TKY:n sosiaalipoliittinen sihteeri.