Kyltissä lukee ”Kehä I länteen”. Mistä se aurinko paistaakaan? Haluanko lännemmäksi vai idemmäksi kuin nyt olen?

Pääkaupunkiseudulla ajo-ohjeet ja sijainnit annetaan paljolti ilmansuuntien avulla. Kaikki tuntevat Etelä-Espoon, Länsiväylän ja – tietenkin – Itä-Helsingin. Ei minulla lapsena olisi tullut mieleenkään määritellä asuvani Pohjois-Vaasassa, vaikka siellä kai periaatteessa majailin. En tiedä, kuljinko koulumatkani kaakkoon, etelään vai lounaaseen. Aina oli vastatuuli.

Ensimmäisellä kerralla Helsingissä minun piti matkata työhaastatteluun Herttoniemeen. Opiskelukaveri käski ”mennä rautatieasemalla niin alas kuin pääsee ja ottaa metron itään”. Metroportaiden yläpäässä olin saada kohtauksen: täällähän lukee vain Ruoholahtea, Mellunmäkeä ja Vuosaarta, ei sanaakaan idästä ja lännestä!

Tampereella asuessani en millään jaksanut muistaa, asunko keskustasta katsoen idässä vai lännessä. Toisaalta minulla on aina ollut Tampere päässäni jotenkin väärin päin. Odotan etelästä tulevia junia nokka kohti pohjoista. Espoossa sujuu yhtä surkeasti: olen kai edelleen ainoita ihmisiä, jotka ovat eksyneet Kilon asemalle pyöräillessään Leppävaarasta Otaniemeen.

Kaipaan yhdenmukaisia ja paikannimiin pohjautuvia suuntamerkkejä ihmisille, joiden ilmansuuntavaisto on joko heikosti kehittynyt tai käytön puutteessa surkastunut. Minun logiikkani ei pysy perässä.