"Puutarha” herättää mielikuvan yläluokkaisesta englantilaispihasta, jossa hajuherneet ja pionit kukoistavat geometrisen säntillisissä muodostelmissa. Toisaalta mieleen tulee raamatullinen paratiisi. Tapiola ei ainakaan ensi näkemältä ole kumpaakaan. Saapuessamme keskustaan näemme ympärillämme lähinnä kiveä ja havuja, joiden seasta suoralinjaiset rakennukset kohoavat. Puutarha ei tietenkään menesty kauppakeskusten katveessa, joten lähdemme kierrokselle.

Mikä häämöttääkään jyhkeän harmaana mäntyjen lomasta? Betoniarkkitehtuurin ystävien sanoin: se ei voi olla kuin temppeli. Tapiolan kirkko. Sen vaikuttavassa varjossa puutarha luultavasti tukehtuisi. Päätämme jatkaa matkaa.

Kulttuurikeskuksen ja uimahallin välissä vastaamme kävelevät Maria ja Vladimir Bastamow, jotka ovat asuneet Tapiolassa pitkään, vuodesta 1954. Heidän mukaansa Tapiola on ainakin ollut puutarhakaupunki. Rouva muistelee poimineensa mustikoita paikalla, jossa nyt seisomme. Nykyään moni kukkaistutus on hoitamatta ja kaupunkiin tulijaa tervehtinyt Vesiputoustalo vedetön. Vladimir Bastamowin mielestä jälkimmäinen on Tapiolan suurin fiasko. Talon seinusta ei kestänyt putousta, joka oli pakko sulkea.

Puutarha on pariskunnan mukaan säilynyt parhaiten Silkkiniityllä, joten suuntaamme sinne. Matkalla olemme jäädä pyöräilijöiden renkaisiin. Autoilta täällä saa olla rauhassa, puutarhakaupungissa eivät kumijalat kukkoile.

Pian niitty aukeaa edessämme. Sateinen ilma on häätänyt asukkaat pois kirmailemasta. Sen sijaan kanadanhanhia on niityllä sankoin joukoin. Siivekkäät ovat ulosteidensa ansiosta joka syksy ja kevät Tapiolan kuuma puheenaihe. Kiukkuisimmat olisivat valmiita ampumaan hanhet, mutta sehän ei sopisi puutarhakaupungin henkeen. Niitty on vehreä näky, auringonpaisteessa se varmasti kutsuisi piknikille. Kaarramme Silkkiniityltä liikekeskuksen luo. Ylitämme bussiväylän ja käymme katsomassa lähempää Vesiputoustaloa. Sen kaakeloitu ulkonäkö sotii runollista nimeä vastaan. Vettä on jäljellä enää rakennusten edustalla olevassa rehevöityneessä altaassa, jossa uiskentelee yksinäinen sorsa. Ohikulkija kertoo, että vesiputous suljettiin kymmenisen vuotta sitten. ”Sitä ennen tässä oli mahtava pauhu, kuin maasta irtoava lentokone!”

Palaamme torille ja tapaamme ala-astelaiset Vivian ja Johannan Kilosta. Tyttöjen mielestä Tapiolan ilme on sen verran kivinen, ettei paikkaa oikein voi puutarhaksi kutsua. Silkkiniitty on heidänkin mielestään puutarhamaisinta aluetta.

Heikintorin edustalla liukumäessä leikkivät lapset säikähtävät kameraamme. Leikkipaikkojen määrästä päätellen Tapiola on lapsiystävällinen paikka. Otaniemikin on houkuttelevan lähellä, mutta Tapiolan ikärakenne painottuu silti vanhempaan päin. Teekkareitakaan harvemmin näkee Tapiolassa lauantai-iltaa viettämässä. Puoltoääni puutarhalle?

K-marketin edessä tavoitamme kilolaisen rouvan. Hänen mielestään Tapiola on ilman muuta puutarhakaupunki. ”Paljon tilaa ja puita!” Samaa mieltä on budapestilainen Morci tovereineen. Tosin Tapiolan ilme ei ole unkarilaisista aivan ehjä, suuren viheralueen vieressä kun voi kohota massiivinen betonikolossi. Keskusaukiokaan ei ole Morcin mieleen.

Metsä ja betoni, kukkapenkki ja kaakeli. Tapiolassa on kontrasteja. Puutarhan tilaa ja vihreyttä on, ja parhaimmillaan talot istuvat maisemaan kuin kasvaisivat siinä. Ehkä ”puutarhakaupunki” tarkoittaakin talojen tarhaa?

Tapiola muistuttaa enemmän metsää kuin hallitusti kasvavaa pihamaata. Se on puutarha, josta ei tullut aivan sellaista kuin kuviteltiin. Sopii paikan luonteeseen: Tapiolahan on unelma paremmasta.