Tunnen tyyppejä, jotka jo opiskeluaikana sijoittavat itsensä yritystoiminnan henkiseen eturintamaan. Heille jonkinlainen päällikkyys on luonnollinen tulevaisuudenvisio ja vallanhimo tunne-elämän peruspilari. Paras kuulemani tapaus on naispuolinen perhetuttu, joka mainosti verkostomarkkinointifirman antavan hänelle johtajakoulutusta.

Tiedän myös toisenlaisia tyyppejä, sellaisia kuin Matti Vanhanen. Mies säväytti loppukesästä lausumalla Helsingin Sanomissa, että pääministeriys on oikeastaan vain määräaikainen pesti muiden joukossa – ei missään nimessä elämän keskipiste tai tärkeämpää kuin yhdessäolo perheen kanssa. Kansakuntamme historia tuntee muitakin vallanpitäjiä, jotka ovat nousseet johtopaikoille lähinnä täyttääkseen velvollisuutensa. He eivät ole aktiivisesti pyrkineet tuuliselle huipulle, vaan heihin on luotettu ja heitä on tarvittu. Siinä missä ykköstyypin johtajat kunnostautuvat määrätietoisina kehittäjinä ja maantiejyrinä, kakkostyypin pomot ovat ehdottomia hakoja ihmisten johtamisessa. He ovat enemmän huolissaan alaistensa työtaakasta kuin tilikauden tuloksesta. He eivät piiskaa työntekijöitään jatkuvasti uusiin huippusuorituksiin, vaan ymmärtävät, että illalla on ihan kiva päästä ajoissa kotiin. Todellinen johtajuus kumpuaa jostain paljon syvemmältä kuin management-kurssien lehtereiltä tai ankaran uratietoisista koulutus- ja harrastusvalinnoista. Sen parasta polttoainetta on nöyryys.