Polyteekkari

Minulla on ystävä, jonka rinnasta löytyi lääkärintarkastuksessa kyhmy. Hän on ikäiseni nuori naisopiskelija, ei siis vielä tottunut kremppoihin kehossaan. Vartalon poikkeama tuli terveelle yllätyksenä.

Ystäväni tunnusti minulle kamalan asian. Mahdollinen langettava tuomio tuntuisi itse asiassa vapauttavalta. Syöpäsairaana voisi reilusti jäädä kotiin kastelemaan kukkia – ei tarvitsisi riuhtoa työn ja opiskelun ristipaineessa. Ympäristö muistaisi potilasta ylimääräisellä empatialla, ei alati kasvavilla vaatimuksilla. Elämä selkiytyisi.

Ystäväni ei varmaankaan ole huomioinut syöpäsairaan arkea. Jossain vaiheessa vastaan tulisivat rankat hoidot ja kuolemanpelko. Aivan varmasti hän ei myöskään huomaa, miten suuren surun ja huolen sairaus aiheuttaisi meille muille.

Aloin miettiä kuolemaa. Muistan jonkun filosofoineen, että jos ihminen eläisi ikuisesti, meistä kukaan ei uskaltaisi poistua kotoaan. Olisi liian suuri riski jäädä vaikkapa auton alle ja vaihtaa ikuinen elämä ”viimeiseen yksiöön puistonäkymin”. On oikeastaan valtava onni, että ihminen elää vain kaarensa päähän, useimmat luonnollisesti vanheten.

Elokuvassa City of Angels ikuisen elämän saanut enkeli haluaa ihmiseksi silläkin uhalla, että saisi maistaa autuutta vain hetken. Mahdollisuus näkyä, aistia ja rakastaa on tärkeämpi kuin ikuisuus aineettomuudessa. Elokuvan ajatuksessa on paljon siitä kaipuusta, jota tunnemme elämän väkevyyttä ja nautinnollisuutta kohtaan.

Silti taivallamme eteenpäin enimmäkseen pinnallisten saavutusten sokaisemina. Päättötyö, kesäduuni tai prameampi asunto täyttää koko tavoitehorisontin. Elämän merkitys – joka kirkastuu kuolemassa – tulee vastaan ryttyyn menneenä autona Saksan moottoritien laidassa tai onnettomuusuutisena Hesarin Lyhyesti-palstalla, mutta unohtuu taas.

Ystäväni ei vielä tiedä, minkä laatuinen kyhmy on. Erittäin todennäköisesti se osoittautuu tavanomaiseksi möykyksi, rutiinijutuksi. Niitähän naisen elämään mahtuu. Kuitenkin jossain mielen pohjalla jäytää epämiellyttävä ajatus, että koko elämä on samanlaista rutiinia. Mistä ilmaantuisi se pysäyttävä kokemus, joka saisi hiljentämään tahtia, tarttumaan aidosti tärkeään?




	Pää vadilla Elina Mattila [email protected] Minulla on ystävä, jonka rinnasta löytyi lääkärintarkastuksessa kyhmy. Hän on ikäiseni nuori naisopiskelija, ei siis vielä tottunut kremppoihin kehossaan. Vartalon poikkeama tuli terveelle yllätyksenä. Ystäväni tunnusti minulle kamalan asian. Mahdollinen langettava tuomio tuntuisi itse asiassa vapauttavalta. Syöpäsairaana voisi reilusti jäädä kotiin kastelemaan kukkia – ei tarvitsisi riuhtoa työn ja opiskelun ristipaineessa. Ympäristö muistaisi potilasta ylimääräisellä empatialla, ei alati kasvavilla vaatimuksilla. Elämä selkiytyisi. Ystäväni ei varmaankaan ole huomioinut syöpäsairaan arkea. Jossain vaiheessa vastaan tulisivat rankat hoidot ja kuolemanpelko. Aivan varmasti hän ei myöskään huomaa, miten suuren surun ja huolen sairaus aiheuttaisi meille muille. Aloin miettiä kuolemaa. Muistan jonkun filosofoineen, että jos ihminen eläisi ikuisesti, meistä kukaan ei uskaltaisi poistua kotoaan. Olisi liian suuri riski jäädä vaikkapa auton alle ja vaihtaa ikuinen elämä ”viimeiseen yksiöön puistonäkymin”. On oikeastaan valtava onni, että ihminen elää vain kaarensa päähän, useimmat luonnollisesti vanheten. Elokuvassa City of Angels ikuisen elämän saanut enkeli haluaa ihmiseksi silläkin uhalla, että saisi maistaa autuutta vain hetken. Mahdollisuus näkyä, aistia ja rakastaa on tärkeämpi kuin ikuisuus aineettomuudessa. Elokuvan ajatuksessa on paljon siitä kaipuusta, jota tunnemme elämän väkevyyttä ja nautinnollisuutta kohtaan. Silti taivallamme eteenpäin enimmäkseen pinnallisten saavutusten sokaisemina. Päättötyö, kesäduuni tai prameampi asunto täyttää koko tavoitehorisontin. Elämän merkitys – joka kirkastuu kuolemassa – tulee vastaan ryttyyn menneenä autona Saksan moottoritien laidassa tai onnettomuusuutisena Hesarin Lyhyesti-palstalla, mutta unohtuu taas. Ystäväni ei vielä tiedä, minkä laatuinen kyhmy on. Erittäin todennäköisesti se osoittautuu tavanomaiseksi möykyksi, rutiinijutuksi. Niitähän naisen elämään mahtuu. Kuitenkin jossain mielen pohjalla jäytää epämiellyttävä ajatus, että koko elämä on samanlaista rutiinia. Mistä ilmaantuisi se pysäyttävä kokemus, joka saisi hiljentämään tahtia, tarttumaan aidosti tärkeään?