”Koulutus on kannattava sijoitus”, otsikoi sanomalehti Pohjalainen STT:n laatiman uutisen jouluaattona. Vuoden 2000 työssäkäyntitilastojen mukaan yliopistokoulutus tuntuu palkkapussissa ammatillista koulutusta enemmän.
Laskelmat osoittavat, että korkeakoulutuksen reaalinen vuotuinen tuottoaste ammatilliseen koulutukseen nähden on 14 prosenttia, kun verrataan koulutuksen kustannuksia sen tuottoihin yli koko elinkaaren. Suuri osa tuotosta johtuu työttömyysriskin pienenemisestä, mutta myös palkkaerot ovat selviä, sanovat tutkijat.
Jo helpotti! Aiemmin minulla ei ollut mitään numeerista arvoa, jolla olisin voinut mitata paremmuuttani suhteessa ammattikoulun käyneisiin. Tosin en tiennyt sitäkään, että opiskelemalla yliopistossa teen sijoituksen itseeni. Olin kuvitellut noudattavani taipumuksiani tavalla, joka sijoittaa minut kaikkien kannalta optimaaliseen kohtaan yhteiskunnassa. Jotenkin naiivisti olin ajatellut, että korkeakoulutettujen panos työmarkkinoilla vie eteenpäin paitsi meitä itseämme, myös Suomi-nimistä sivilisaatiota.
Yliopisto-opintojen tarkastelu sijoitustoiminnan kehyksessä ei ole yllättävää aikakautena, joka mittaa kaiken rahassa. Samaa ahdasta näkökulmaa käytti selvitysmies Eero Kurri Helsingin Sanomissa 10.12.2003 perustellessaan lainapainotteisuuden lisäämistä opintotuessa: ”Opiskelussa on yksilön kannalta kyse investoinnista inhimilliseen pääomaan.”
Omasta näkökulmastani tuohon investointiin liittyy rutkasti epävarmuutta. Laskelmissa osoitetut palkkaerot ovat keskiarvoja, joiden taakse kätkeytyy tuhansia tarinoita. Palkkakeskiarvojen alle jää ainakin moni nainen.
En myöskään halua ajatella, että ihmisen ikiaikainen pyrkimys nousta ylöspäin tiedon rappusilla olisi yhtäkkiä kannattavaa vain tuottavana. Korkeakoulutuksen autuaaksitekevä voima tuntuu esitettyä monimutkaisemmalta, kun istuu ylitöissä tai vääntää esseetä yömyöhään. Minä sijoitan mieluummin esimerkiksi jalkani jumppatossuihin, ahterini sohvalle tai väsyneen pääni tyynylle kuin pidän itseäni nappulana jossain saamarin sijoituspelissä.