Jos tenttikysymyksessä tiedustellaan konetekniikan opiskelijalta esimerkkejä pronssivalutuotteista, vastaus tulee todennäköisesti käsittelemään laivojen potkureita, venttiilipesiä ja korroosionkestäviä komponentteja. Harvalle tulee edes mieleen, että maailman vanhinta teollista metallien muokkausmenetelmää käytetään edelleen ahkerasti siihen tarkoitukseen, jota varten se alun perin keksittiin.

Veistoksen tie pronssi- tai alumiinipatsaaksi alkaa taiteilijan ateljeesta tavallisimmin kipsi-, savi-, tai puumallina. Taidevalimossa mallin ympärille valetaan ensin silikonia tai perinteisempää luuliimaa. Näin aikaansaatuun muottiin kaadetaan sulaa vahaa. Alkuperäisen muotoinen mutta steariinimaista vahaa oleva malli kuorrutetaan erilaisilla tulenkestävien hiekkojen ja sideaineiden seoksella. Kun kuori on kovettunut, vaha sulatetaan pois ja syntynyt onkalo täytetään metallisulalla. Valun jälkeen muotti rikotaan ja uunituore veistos puhdistetaan, käsitellään ja tarvittaessa asetetaan jalustalle. Yksinkertaisesta periaatteesta tulee äkkiä monimutkaista ja monenlaisia taitoja vaativaa työtä, kun mitä erikoisimmista taideteoksista yritetään saada valukelpoisia muotteja. Yhden patsaan valmistamisessa tällä viiden vuosituhannen ajan periaatteiltaan samana pysyneenä menetelmällä voi mennä viikkoja.

– Täydellä höyryllä painetaan vuoden loppuun, kuvailee Herttoniemen Taidevalimon Teuvo Koljonen osaomistamansa pienemmän mittakaavan perustuotantolaitoksen työtilannetta ja tilauskantaa.

Herttoniemen teollisuusalueen kupeessa ulkoisesti vaatimattomissa tiloissa toimiva valimo on toimittanut 42 vuoden aikana tonnikaupalla erilaisia metalleja luultavasti korkeammalla kilohinnalla kuin yksikään saman alan pörssilistattu yritys. Samalla kun suuret valimot kilpailevat asiakkaistaan yhä verisemmin, ammatti- ja harrastelijataiteilijoiden palvelemiseen keskittynyt yritys joutuu hylkäämään työtarjouksia ajanpuutteen vuoksi.

Ylä-Savon Lapinlahdelta kotoisin olleen Koljosen piti alun perin hankkia aivan joku muu ammatti, mutta Suomen vanhimman valimopitäjän työvoimatoimistossa laitettiin ruksi kohtaan ”valimokurssi”. Vuosi oli 1966, ja seuraavana vuonna ensimmäiseltä ja tähän mennessä laajuudessaan ainoalta valimokurssilta valmistunut mies päätyi töihin vain muutamaa vuotta aikaisemmin suomalaisia kuvataiteilijoita palvelemaan perustettuun valimoon. Ensimmäisiä töitä oli seuraavana vuonna Eteläsatamaan valmistunut Rauhanpatsas. Seuraaviin neljään vuosikymmeneen mahtuukin useampia monumentteja ja muistomerkkejä kuin äkkiä ehtii edes laskea.

– Suurin työ taisi olla 8,5-metrinen Urho Kekkosen muistomerkki Kajaanissa, muistelee Koljonen.
Raimo Pitkäsen kanssa Koljonen oli valanut myös Hesperian Esplanadille sijoitetun Risto Rytin muistomerkin viisi pronssitonnia, kunnostanut Marskin patsaan jalustaa Kiasman rakentamisen aikoihin ja korjannut Kauppakorkeakoulun – ilmeisesti liiasta juhlimisesta väsähtäneen – Liikevoitto-veistoksen.

Kun yksi luonnollisen kokoinen pääpysti maksaa arviolta tuhat euroa, ei piirteitään pronssiin ikuistavia riitä jonoksi asti. Noin 250 suomalaisen kuvanveistäjän lisäksi taidevalimoiden asiakkaiden joukossa onkin lähinnä muistomerkkejä tilaavia julkisia instansseja. Uustuotannon lisäksi työtä kuitenkin piisaa myös olemassa olevien valujen korjauksessa ja kunnostuksessa. Veistoksia nimittäin vaanii Suomen ilmastossa iloisten kyltereiden lisäksi myös toinen vaara – onttojen osien sisälle tiivistyvän veden jäätyminen.

Vaikka valimoiden määrä vähentyy ja nykyisin omaa firmaansa pyörittävät taidevalajat Koljonen ja Pitkänen eivät enää tee kuumaa ja kuluttavaa työtä toista neljääkymmentä vuotta, pysynee ala silti hengissä. 5000 vuoden aikana ihmiset eivät ole vielä lakanneet haluamasta muistomerkkejä ja taideteoksia, eikä mikään muovi ole voinut korvata viileän pronssin viehätystä. Pääkaupunkiseudulla on kaksi muutakin taidevalimoa, ja Herttoniemessä koulitaan Pitkäsen pojasta Juhosta työn jatkajaa.

– Poika onkin jo aika tekijä, Koljonen kehaisee.