MM-kisojen aikana kisakylässä työskenteli kymmeniä teekkareita esimerkiksi asuntojen aulavahteina, ravintoloissa, turvatarkastajina ja jätteiden lajitteluneuvojina. Dipolin narikkavahti EVP. kertoo lisää

Dipolin ravintolatiimissä näki kaikennäköistä. Ravintolatiimin tehtäviin kuului narikan ylläpito, urheilijoiden opastaminen jätteidenlajittelussa ja kulunvalvonta ruokala-alueelle. Narikka oli leppoista touhua, sillä se oli palvelu urheilijoille, ja siksi heidän suhtautumisensa vapaaehtoisiin olikin varsin lämmin. Kaikkea hassua tapahtui täälläkin. Sateiden alkamisen jälkeen muovipussit kävivät hyvin kaupaksi urheilijoille, jotka tekivät niistä sadelakkeja. Eräs afrikkalainen valmentaja laittoi pussin päähänsä ja alkoi repiä silmänreikiä pussiinsa, kun paikalle saapuu Välimeren lähistöltä olevia kuulantyöntäjiä, jotka katsovat ihmeissään vaikeannäköistä toimintaa.
        Narikkavapaaehtoisilla ei pokka pitänyt, afrikkalainen ei nähnyt mitä tapahtui, ja kuulantyöntäjät olivat liian hämillään nauraakseen. Suurin osa ravintolatiimin vapaaehtoisista oli naisia, joilla oli hiukan vaikeuksia, kun isot miehet jättivät kuulia ja moukareita narikkaan. Kävipä narikassa myös keihäs ja Ruotsin lippu. Jätteiden lajittelussa pystyi hyvin tekemään arvioita eri maiden jätehuollosta. Tuskin kukaan osasi kierrättää ensimmäisinä päivinä, joten jätteiden lajittelu on ilmeisen harvinaista maailmalla. Suurin osa silti oppi kierrätyksen idean nopeasti. Ikävä kyllä joukkoon mahtui muutama mätämunaurheilija, joille ei oppi mennyt perille ja jotka varmasti nytkin roskaavat sydämensä kyllyydestä! Kierrätyksen näyttäminen oli kyllä aivan loistava idea kisaorganisaatiolta.
        Nämä kisat olivat ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat, joissa oli ympäristöohjelma, ja ohjelmalla oli jopa vientiarvoa! Viimeisenä päivänä juuri ennen kisaravintolan lopullista sulkeutumista tuli narikkaan ihminen, joka oli aivan innoissaan luonnossa hajoavasta muovimukista. Hän kertoi vievänsä sen kotimaahansa, jossa ihmiset voivat jatkaa roskaamista huoletta, sillä pian kaikki jätteet hajoavat luonnossa! Näin suomalaiset vievät ympäristötietoutta eteenpäin. Hyvä me!
        Kulunvalvonta oli ehkäpä se työ, josta voi suurimmalla syyllä sanoa, että tee työtä, jolla on tarkoitus. Jokaisella kisojen kanssa vähänkään tekemisissä olleella oli akkreditointikortti kaulassaan. Tässä kortissa oli alanurkassa kuva haarukasta ja veitsestä, mikäli oli oikeutettu syömään Dipolin urheilijaravintolassa. Kulunvalvonnan tehtävä oli varmistaa, että heidän ohitseen ei mennyt kukaan ilman tätä merkkiä. Urheilijat kyllästyivät näyttelemään korttiaan jatkuvasti, ja jotkut, onneksi harvat, ilmaisivatkin tunteensa varsin ikävillä katseilla.
        Ovityöstä erityisen palkitsevan teki kuitenkin se, että pääsi katsomaan alaviistosta, kuinka pikajuoksijaneidot kiipeävät rappusia kiinteillä reisillään. ’Muijien perseet’ olikin yksi vakiokeskustelunaihe hommassa olevien oikeiden  järjestyksenvalvojien kanssa. ’Ei haittais olla kylän kovin kuulantyöntäjä!’ Kerran ollessani kulunvalvonnassa yksi urheilija tuli kysymään minulta kynää ja paperia. Kynän löysin taskustani, mutta paperia jouduin etsimään hetken. Löysin sitten lopulta läheiseltä ständiltä jonkin vihkosen, jonka ojensin urheilijalle. Urheilija näytti jossain määrin loukkaantuneen antamastani paperista, mutta oletin sen johtuvan vain siitä, että hän toivoi tyhjää kopiopaperia eikä mitään läsyä. Urheilijan lähdettyä huomasin ojentaneeni hänelle antidoping-ständiltä kiellettyjen aineiden listan.
        Kokonaisuudessaan vapaaehtoisuus kisakylässä oli hauskaa, mutta onneksi se on kaikki jo ohi.