Mikä ihmeen Kellomuseo? Missä se on?”, kysyi tuttu lounaalla, kun kerroin, minne olin matkalla. Monikaan teekkari ei taida tietää kyseisestä museosta, vaikka se sijaitsee lähes omalla takapihalla, Pohjois-Tapiolassa.

Museon aukioloajat ovat melkein yhtä harvassa kuin Polyteekkarimuseolla ja sisäänkäynti on kellarissa, vaikka raput ovatkin valoisammat kuin Museolla. Ei siis ihme, että harva teekkari on eksynyt paikalle. Ulkokuori kuitenkin pettää, ja ensivaikutelma on mykistävä. Näin paljon kelloja!

“Kokoelmassa on tällä hetkellä laskutavasta riippuen 5000–6000 kelloa”, toteaa museonjohtaja Tuulia Tuomi esitellessään museota. “Tarkkaa lukua ei ole, koska täytyisi tietää, mikä on kello. Riittääkö, että on vain muutama osa jostakin kellosta?”

Kellomuseon historia alkoi jo pian jatkosodan jälkeen, kun Kelloseppäkoulun opettajat alkoivat kerätä kelloja opettajanhuoneeseensa. Hiljalleen kokoelman karttuessa opettajat joutuivat siirtymään kellojen tieltä ensin käytäville ja lopulta toiseen rakennukseen, kunnes viimein vuonna 1981 museo perustettiin. Se on keskittynyt suomalaiseen kellokulttuuriin, ja kokoelma on sillä saralla monipuolinen.

“Ei ole mitään järkeä odottaa tämän päivän esineiden kanssa niin, että niitä kerättäisiin vasta sadan vuoden kuluttua”, Tuomi jatkaa. Kelloja riittääkin aina vanhasta aurinkokellosta uuteen Pokémon-väritteiseen yksilöön.

“Milloin on tullut käyttöön digitaalinen kello?”, Tuomi heittää kysymyksen, kun kävelemme sisään näyttelyyn. “Mitä tarkoittaa digitaalinen kello?” Mumisen jotain ei-niin-teknisistä opinnoista, ja Tuomi selittää, että digitaalisuus tarkoittaa mitä tahansa kelloa, jossa on numeronäyttö – olkootkin sitten 1880-luvun mekaaninen taskukello. “Digitaalinen kello sekoitetaan hyvin usein kvartsikelloon, joka taas on elektroninen kello, vaikka niitä on myös analogisella näytöllä”, Tuomi selventää.

Katselemme hetken entisajan ajannäyttökapistuksia: aurinkokelloa, vesikellon piirustuksia sekä öisin käytettävää tulikelloa, joka oli oikeastaan kynttilä, johon oli piirretty numeroita. Kynttilän palaminen kertoi ajan kulusta, ja joskus sen sisään oli valettu kuulia, jotka putosivat kilahtaen sen alustalle aina tasatunnein. Eikö se herätä nukkuvia?

“Tietynlaisia lyöviä kelloja on käytetty läpi maailman historian. Tuntuu, että vasta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kellon lyönti on ryhtynyt häiritsemään ihmisiä jostain syystä, vaikka meteli maailmassa on muuten lisääntynyt”, Tuomi pohtii.

Kellomuseon ehdoton näyttelyhelmi on maailman tarkin mekaaninen kello, joka sijaitsee keskellä näyttelyä kunniapaikalla. Vaikka se olisi jo tarkkuutensa puolesta museolle tärkeä esine, kellon tekee yhä tärkeämmäksi sen suomalainen alkuperä. Kellon rakensi kelloseppämestari Lauri Helske 1930-luvun puolivälissä.

“Lauri Helske oli orimattilalainen poika, joka etsi paikkaansa maailmassa”, Tuomi kertaa tarinaa. “Hän opiskeli jonkin aikaa Viipurin taidekoulussa, oli töissä latomossa ja veturin lämmittäjänä. Sitten hän päätti, että hänestä tulee merimies, mutta silloin isoveli pisti hanttiin ja kielsi Lauria lähtemästä. Sen sijaan hän pakotti pikkuveljensä jäämään kellosepän liikkeeseen oppiin. Se oli silloin vanhaan hyvään aikaan, jolloin vanhempia kunnioitettiin ja toteltiin.”

Niinpä Helskeen ei auttanut kuin jäädä kellosepän oppiin Turkuun, ja vaikka hän aloitti opinnot vastahakoisesti, hän edistyi kuitenkin ilmiömäisesti. Jo ensimmäisenä oppivuotenaan hän valmisti sekuntiheilurikellon, joka on yleensä keski-ikäisen kellosepän mestarinnäyte. Seuraavaksi hän jo rakensi Riefler-käyntiin perustuvan minimaaliheilurikellon, josta tuli Suomen tarkin kello, ja joka päätyi Helsingin yliopiston seismologian laitokselle maanjäristysmittausten pääkelloksi. Se ei kuitenkaan riittänyt.

“Hän pohti vuositolkulla sitä, että miten kellon käynnin saisi mahdollisimman tarkaksi. Miten saisi eliminoitua kellon käynnistä kaikki ulkoisten tekijöiden aiheuttamat virheet: ilmanpaineen muutoksen, lämpölaajenemisen, metallin väsymisen...”, Tuomi listaa. “Ja sitten yhtäkkiä vuonna 1932 hän oli juonut niin paljon vahvaa kahvia, ettei saanut yöllä unta. Silloin se tuli se keksintö, että paino, kappaleen massa, on aina vakio. Se ei muutu vaikka ilmanpaine muuttuisi, eli sen täytyy olla sen käynnin säätäjä.”

Vuonna 1936 Helske sai valmiiksi raekellon. Seuraavana vuonna se lähetettiin Pariisin maailmannäyttelyyn, jossa se voitti kultamitalin. Helske rakensi vielä tämän jälkeen yhden huipputarkan mekaanisen kellon, mutta ei koskaan tuotteistanut keksintöään. Sähköisillä menetelmillä kun päästään samoihin tarkkuuslukemiin huomattavasti alhaisemmin kustannuksin.

Kellomuseoon kuuluu muutamia muitakin harvinaisuuksia raekellon lisäksi. Eräässä vitriinissä on esillä venäläisin kirjaimin varustettuja kelloja, joista on tunnistettavissa Stalinin kasvot.

”Ne ovat ainoat maailmassa Stalinin itsensä tilaamat hänen kuvallaan varustetut kellot”, Tuomi aloittaa ja kertoo, kuinka tsaareilla oli tapana jakaa uskollisille alamaisilleen omalla kuvallaan varustettuja kelloja. ”Ilmeisesti Stalin aikoi jatkaa keisarien perinnettä, ja 50-luvulla teetettiinkin Sveitsissä Stalinin kuvalla varustettuja kelloja, kunnes vuonna 1953 Stalin kuoli, ja KGB:ltä tuli määräys, että kaikki kellot oli tuhottava.”

Eräs tehtaalla työssä ollut suomalainen kelloseppä kuitenkin onnistui varastamaan ja salakuljettamaan mukanaan kolme kelloa, joita hän säilytti piilossa Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Vasta silloin hän uskalsi luovuttaa ne Kellomuseolle.

”Ja sitten tässä on Wäinö Maukosesta juttua. Hän on maailmanlaajuisesti kaikkien aikojen tunnetuin suomalainen,” Tuomi jatkaa esittelyä. Nyökkään, ja hän naurahtaa. ”Sä et ole koskaan kuullutkaan Maukosesta, mutta et kritisoi yhtään.” Myönnän, ja Tuomi perustelee väitteensä. ”Sinä vuonna, kun Wäinö Maukonen kuoli, niin New York Times kirjoitti hänestä nelipalstaisen muistokirjoituksen”, Tuomi selostaa. ”Mutta kun Paavo Nurmi kuoli, niin New York Times kirjoitti hänestä vain kolmipalstaisen muistokirjoituksen. Näin ollen Wäinö Maukonen on tunnetumpi.”

Maukonen oli muuttanut New Yorkiin vuonna 1916 ja perustanut Bronxiin liikkeen, ja häntä pidettiin oman aikansa taitavimpana kelloseppänä, jonka palveluja käyttivät myös eurooppalaiset hovit. Suomeen on päätynyt vain kaksi Maukosen kelloa, joista toinen on Kellomuseossa ja toinen Tarja Halosen työhuoneessa.

Kun vihdoin lähden museosta, pääni on täynnä kellotietoutta, ja silti tuntuu, että museosta jäi reilusti yli puolet kiertämättä. ”Tänne on sitten helppo tulla bussilla Otaniemestä”, Tuomi huikkaa läksiäisiksi. Reipas teekkari kävelee.

Suomen kellomuseo, Opinkuja 2, Tapiola. Avoinna ke 14 - 18 ja su 12 - 16. Liput 4 euroa.