Polyteekkari

Ystäväni meni mukaan verkostomarkkinointiin ja kehui minullekin verkoston etuja: Uskomattomat rikkaudet odottavat aivan nurkan takana. Kun Suomen markkinat ”räjähtävät”, markkinointiketjun alkupäässä oleville siunaantuu rutkasti taskurahaa. Myytävänä on esimerkiksi sampoota, energiapatukoita ja kännykkäliittymiä.

Saatoin vielä jotenkin uskoa, että homma on laillista ja siinä on mahdollista päästä käsiksi selviin voittoihin. (Tosin myöhemmin luin lehdestä, että etenkin laillisuus on asetettu kyseenalaiseksi.) En kuitenkaan halunnut liittyä ketjuun, koska koin markkinoinnin tarpeettomaksi harrastukseksi ja aikavarkaaksi, joka hiljalleen esineellistää ystävyys- ja sukulaissuhteet.

Aikaa myöten aloin miettiä, mikä minussa vastustaa helppoa rahaa. Kuka muu kuin typerys kieltäytyy mahdollisuudesta mullistaa elämänsä ja nousta kiitoradalle kohti uima-allastaloa ja urheiluautoja?

Huomasin, että ihmisiä on kahta lajia. Toiset innostuvat tarjouksista ja surffaavat luontevasti uusien mahdollisuuksien meressä. Toiset ostavat jääräpäisesti tiettyjä merkkejä – vaikka ”laatu” olisi kuinka venyvä käsite tahansa ja vaikka hinnat hipoisivat pilviä. Jälkimmäinen ihmisrotu saa tyydytystä vakaudesta.

Jostain syystä tunnen yhteenkuuluvuutta tapauskollisen kansanosan kanssa. Sen sijaan minua epäilyttävät ihmiset, joiden puhelinnumero vaihtuu tiuhempaan kuin paidanväri. Olen todennäköisesti saanut tosikkomaisuuteni geeneissä. Tuomari-isäni sanoi kerran tinkimisestäkin, että se on sama kuin pyytäisi myyjää alentamaan palkkaansa. Reilu olla pitää.

Minusta rikastuminen rikastumisen vuoksi on jo ideana ongelmallinen. Useimmat vaurastu vauhdilla -viritelmät edellyttävät työtä ja vaivannäköä. Työtä tehdäkseen on sitouduttava asiaan ja seistävä sen takana. Miten voisin innostua rikastumisen tuomista iloista, jos itse työ tuntuu minusta kaakinpuutakin vastenmielisemmältä?

Hyvänä vaihtoehtona kaikenkarvaiselle keinottelulle pidän edistymistä ja menestymistä jollain omalla erikoisalalla. En siis jaksanut yhtyä riemuun, kun ystäväni mainosti eräänkin kauppatieteilijän voineen keskeyttää opintonsa verkostomarkkinoinnin tuoman elintason turvin. Siinäkö sitten on elämän tarkoitus?




	Vaihda numeroa, älä liittymää! Elina Mattila [email protected] Ystäväni meni mukaan verkostomarkkinointiin ja kehui minullekin verkoston etuja: Uskomattomat rikkaudet odottavat aivan nurkan takana. Kun Suomen markkinat ”räjähtävät”, markkinointiketjun alkupäässä oleville siunaantuu rutkasti taskurahaa. Myytävänä on esimerkiksi sampoota, energiapatukoita ja kännykkäliittymiä. Saatoin vielä jotenkin uskoa, että homma on laillista ja siinä on mahdollista päästä käsiksi selviin voittoihin. (Tosin myöhemmin luin lehdestä, että etenkin laillisuus on asetettu kyseenalaiseksi.) En kuitenkaan halunnut liittyä ketjuun, koska koin markkinoinnin tarpeettomaksi harrastukseksi ja aikavarkaaksi, joka hiljalleen esineellistää ystävyys- ja sukulaissuhteet. Aikaa myöten aloin miettiä, mikä minussa vastustaa helppoa rahaa. Kuka muu kuin typerys kieltäytyy mahdollisuudesta mullistaa elämänsä ja nousta kiitoradalle kohti uima-allastaloa ja urheiluautoja? Huomasin, että ihmisiä on kahta lajia. Toiset innostuvat tarjouksista ja surffaavat luontevasti uusien mahdollisuuksien meressä. Toiset ostavat jääräpäisesti tiettyjä merkkejä – vaikka ”laatu” olisi kuinka venyvä käsite tahansa ja vaikka hinnat hipoisivat pilviä. Jälkimmäinen ihmisrotu saa tyydytystä vakaudesta. Jostain syystä tunnen yhteenkuuluvuutta tapauskollisen kansanosan kanssa. Sen sijaan minua epäilyttävät ihmiset, joiden puhelinnumero vaihtuu tiuhempaan kuin paidanväri. Olen todennäköisesti saanut tosikkomaisuuteni geeneissä. Tuomari-isäni sanoi kerran tinkimisestäkin, että se on sama kuin pyytäisi myyjää alentamaan palkkaansa. Reilu olla pitää. Minusta rikastuminen rikastumisen vuoksi on jo ideana ongelmallinen. Useimmat vaurastu vauhdilla -viritelmät edellyttävät työtä ja vaivannäköä. Työtä tehdäkseen on sitouduttava asiaan ja seistävä sen takana. Miten voisin innostua rikastumisen tuomista iloista, jos itse työ tuntuu minusta kaakinpuutakin vastenmielisemmältä? Hyvänä vaihtoehtona kaikenkarvaiselle keinottelulle pidän edistymistä ja menestymistä jollain omalla erikoisalalla. En siis jaksanut yhtyä riemuun, kun ystäväni mainosti eräänkin kauppatieteilijän voineen keskeyttää opintonsa verkostomarkkinoinnin tuoman elintason turvin. Siinäkö sitten on elämän tarkoitus?