Nuori helsinkiläinen merkonomi Tuula Ilmes aloitti työnsä Vanhan Polin sihteeristössä vuonna 1965. Tuolloin opiskelijakorttipohjat tehtiin käsityönä ja kopiointi hoitui vahamonistuskonetta kampeamalla. Nykyään Ilmes vääntää vuosikymmenien kokemuksella teekkariarjen valtavaa peräsintä.

Phuksiraamattu Teekkariopaskin kertoo, että Tuula tietää suoralta kädeltä vastauksen mihin tahansa mieltä askarruttavaan kysymykseen. ”Enkä tiedä!” lentää sähäkkä vastaus naurunremakan lomassa. ”Puhelinlinja on kuuma ja kaikenlaista kysytään, mutta en minä kaikkea tiedä. Osaan vain yleensä neuvoa ihmisiä eteenpäin.” Vaatimattomuutta.

Hallintoasiain sydän muutti Dipoliin vuonna 1966. ”Sihteeristöön oli silloin aika vaikeaa löytää. Yhdessä vaiheessa asioita hoidettiin hotellistakin käsin. Siellä opiskelijat kävivät enimmäkseen ehkä erikoisen ympäristön takia. Nykyään sihteeristö on sellaisella paikalla, että tänne on helppo poiketa, vaikka muuten vain. Monet tulevatkin sohville istuskelemaan ja lukemaan lehtiä. Tämä on tällainen viihtyisä olohuone.”

Kevään lakkirumba ja syksyn opiskelijakorttishow kuormittavat Teekkaripalvelua vuodenajoista eniten. Kiireenkin keskellä Tuula näkee silti asioiden valoisat puolet. ”Syksy on ihanaa aikaa, kun uudet opiskelijat saapuvat. Ihmeellistä, kuinka phuksit ovat joka vuosi pienempiä ja pienempiä. He ovat kovin herttaisia kulkiessaan ihmeissään ympäriinsä.”

”Teekkarius on oma kulttuurinsa. Teekkarius on oikeastaan asennetta. Uusista phukseistakin näkee heti, kiinnostaako heitä osallistua kulttuuririentoihin vai ei.” Tuulaa teekkarikulttuurin syvempi tuntemus kiinnosti siinä määrin, että hän keräsi asianmukaiset phuksipisteet ja saavutti teekkarilakin käyttöoikeuden kymmenen vuotta sitten. ”Koko juttu suunniteltiin salassa. Yhteistyössä oli monta ideaa puoltavaa henkilöä. Sain kyllä vähän pisteitten keräyksestä anteeksi, koska minulla oli keuhkoputkentulehdus. Joitakin tehtäviä korvattiin esimerkiksi lipunmyynnillä.”

Teekkarien saunatilat ja muut juhlamekat ovat Tuulalle tuttuja. Teekkarilaulutkin tuli opeteltua ”phuksiaikana”. Sitseille Teekkaripalvelun äitihahmo ei tosin kovin usein osallistu, koska vapaa-aika on muutenkin täynnä aktiviteettia. Työimago vaihtuu vapaalla muun muassa vauhdikkaaseen urheiluun. ”Ratsastan kaksi kertaa viikossa Espoonkartanossa ja jumppaan. Lapsenlasta hoitaessakin aika kuluu leppoisasti.”

Vaikka sihteeristön nurkasta kuuluu joskus kotoisen viehättävää ärräpääjupinaa, Teekkaripalvelun muurin yli Tuula ei ole vielä koskaan hypännyt. Teekkareita palvellaan aina erittäin ystävällisesti, ja jokaisen opiskelijan kanssa löytyy yhteinen kieli. ”Päivittäin tulee käytettyä kotimaisten kielten lisäksi englantia. Osaan myös saksaa, mutta kiinaa en puhu!”

Ilmes on todistanut toimistotekniikan valtavaa kehitystä tietokoneita edeltävästä ajasta printtinauhojen kautta nykyisyyteen. Hän ei myönnä olevansa tekniikan itseoppinut guru, mutta taitaa silti jonkun kikan teknisten ongelmien ratkaisuun: ”Jos kopiokone on jumissa, voimasana ja kierrepotkuliike toimivat ihan yhtä hyvin. Jos kumpikaan ei auta, soitan huoltoon. Kopiokoneen manuaalia en ole lukenut kertaakaan.” Työtä on aina höystetty ihailtavalla temperamentilla. ”Silloin kun opiskelijakorttien pohjat tehtiin käsin, tuli välillä vähän kiroiltua. Jokaisesta lipsahduksesta piti tuolloin maksaa viisikymmentä penniä.” Kassaan kertyi mukava summa. ”Minulle tarjottiinkin sitten korttiurakan päätteeksi kakkukahvit.”

Teekkariyhteisön energinen hengetär ansaitsisi kakkukahvit nytkin. Eläkepäivistä kysyttäessä vastaukseksi ei tule juuri juuta saati jaata; virtaa on ja vuosiakin varmasti. Sekä uusien että vanhojen opiskelijoiden hämmennykseen on siis jatkossakin ja turvallinen rohto: Teekkaripalvelun ihana Tuula.