Pidimme taannoin kaveriporukalla pullaillan. Eräs ystäväni häikäisi pyörittämällä yhtä aikaa kaksi virheetöntä pullapalleroa, yhden kummassakin kädessä. Totesin, että arvostan hänen pullanpyörityskykyään enemmän kuin vaikkapa pintaintegraalien virheetöntä osaamista. Ystäväni oli lausunnostani hyvin huvittunut.
Pullatapaus toi mieleeni lukion liikuntatunnilla tehdyn metsäretken. Mukana ollut kaverini, joka kenties pärjäsi koulussa hieman huonommin kuin minä, osoittautui hyvin asiantuntevaksi retkeilijäksi. Tämä uusi puoli sai minut katselemaan häntä aivan eri silmin.
Olisin mielelläni taitava pullanleipoja tai metsänkävijä. Yhteiskunnassa tällaisille kyvyille on vain niin vähän välitöntä kysyntää, että käytän miltei poikkeuksetta uusien asioiden opetteluun varaamani ajan esimerkiksi tenttikirjojen omaksumiseen. Osaamisportfolioni alkaa vakiintua eli jämähtää: opiskelu pakottaa valitsemaan oman alan, muut kuuluvat ”olis ihan kiva mutta” -kategoriaan. Kaikki, mikä ei suoraan liity ns. henkisen pääoman kasvattamiseen, on jo aikaa sitten pudonnut prioriteettiasteikolla.
Kuitenkin on vaikeaa keksiä mitään terapeuttisempaa kuin vaikkapa kutomisen tai moponvirityksen opettelu. Mitä tulee eri taitojen hyödyllisyyteen, totuus saattaa löytyä lyriikasta. Kotonani on runokirja, jonka yksi aihepiiri on otsikoitu ”Ainoa taito”. Epäilen, ettei kyse ole mistään akateemisesta.