Walk the line on elämänkertaelokuva yhdysvaltalaisesta countrylaulaja ja lauluntekijä Johnny Cashista (1932–2003). Johnny Cashin roolissa nähdään Oscar-ehdokas Joaquin Phoenix. Ohjauksesta vastaa kiitetty ohjaaja James Mangold, jonka aikaisempia ohjaustöitä ovat mm. elokuvat Vuosi nuoruudestani ja Copland.

Elokuva seurailee uskollisesti Cashin elämää, joten varsinaisia juonipaljastuksia ei tarvitse siis pelätä paljastavansa. Toteutus on melko kronologinen. Elokuva alkaa Cashin muistellessa vaiheitaan Folsom Prison Bluesin levytaltioinnissa. Ja niin alkavat vilistä kuvat puuvillapelloilla raatamisesta ja ankarasta ja tunnekylmästä isästä, virsiä veisaavasta äidistä sekä valtavasta tragediasta, joka tapahtui Cashin lapsuudessa. Suorittaessaan asepalvelustaan nuorena poikana Saksassa Cash rämpytteli ujona kitaraa ja unelmoi tähteydestä. Ennen ensilevytystään pienelle Sun -levy-yhtiölle vuonna 1955 Cash ehätti naimisiin sekä kokeilla kulkukauppiaan uraa.

Sitten alkaakin tapahtua. Cash pääsee mukaan ns. Miljoonan dollarin kvartettiin, johon kuuluivat lisäksi Carl Perkins, Elvis Presley ja Jerry Lee Lewis. Kiertue-elämä on villiä, seksiä ja päihteitä on tarjolla enemmän kuin pää kestää. Phoenix osaa näytellä, miten täyttyneet unelmat eivät takaakaan onnea. Kiertueella Cash myös tutustuu ja rakastuu tunnetun Carter Family -yhtyeen jäseneen June Carteriin (Reese Witherspoon), jota jo pikku-Johnny oli ihaillut.

Elokuvaa on markkinoitu heidän riipaisevana rakkaustarinaan. Sitä katsoessa miettii, kumpaa Cash todellisuudessa rakasti enemmän, Carteria vai huumeita. Se on ainakin selvää, että ilman Carteria Cashin musiikkihommista ei olisi tullut mitään. Välillä tuntuukin, että Cashin sekoillessa juuri Carterin hahmon järkevät teot nousevat paljon mielenkiintoisemmiksi. Cashin vikitellessä Carter taistelee tunteitaan ja aviorikosta vastaan.

Elokuva kuvaa loistavasti 1960-luvun Amerikan raamattuvyöhykkeen moraalia. Avioero oli syntiä ja naisilla ja miehillä hyvin eri karsinat showbisneksessä ja elämässä. Siinä missä Cashia odotti kotona mustasukkaisuuden riivaama vaimo (Shelby Lynne), jonka kanssa heitellä tavaroita omassa rauhassa, joutui Carter kuuntelemaan jopa kaupassa käydessäänkin ventovieraiden halveksuntaa avioerostaan.

Plussaa päänäyttelijöille pitää antaa siitä, että molemmat laulavat itse. Laulut on nivottu toimivasti tarinan kulkuun. Epäselväksi ei esimerkiksi jää, että elokuvalle nimensä antanut Walk the line kertoo Cashin tunteista Carteriin: “I keep a close watch on this heart of mine / I keep my eyes wide open all the time / I keep the ends out for the tie that binds / Because you´re mine, I walk the line’.

Suomalaiselle katsojalle biisit ovat tutumpia kamalina käännöksinä. Walk the line -kappaleen teki tutuksi Tapio Rautavaara Yölinjallain-hitillään, ja Cashin ja Carterin ihana duetto Jackson on käännöksenä Mä lähen Stadiin.

Folsom Prison Bluesin taltioinnin esittäminen elokuvan alussa ja lopussa kokoaa elokuvan hyväksi paketiksi. Uran alussa Cash lauloi fiktiivisiä lauluja elämän perseelleen menemisestä ja vankilatuomioista, Folsomissa vankien edessä esiintyy maailmaa nähnyt, putkassa öitään viettänyt entinen lääkeriippuvainen.