Kirjava joukko nuoria marssii epämääräisessä muodostelmassa Kauppatorin varrella huutaen iskulauseitaan. Irokeesikampauksinen nuorimies solvaa Presidentinlinnaan saapuvia vieraita kaljapullo kädessä nyrkkiään ilmassa heristäen. Pieni joukko kasvonsa liinoin verhonneita mielenosoittajia hyppii ihmismassaan loukkuun jääneen taksin päällä.

Kaikkea tätä saimme todistaa TV:stä ja lehdistä valtakunnallisten medioiden raportoidessa Presidentinlinnan ulkopuolisia itsenäisyyspäivän tapahtumia. Jälkipyykkiä lehtien palstoilla on päästy puimaan kansanedustaja Lauri Oinosen tehtyä rikosilmoituksen häntä ja vaimoaan linnaan vieneen taksin kimppuun hyökänneitä mielenosoittajia vastaan. Mutta kuinka neutraali todellisuudessa onkaan median tapa käsitellä mielenosoituksia? Antaako media tasapuolisen, näkökulman asian käsittelyyn? Ja, ennen kaikkea, saavatko kaikki osapuolet äänensä kuuluviin? Entä kuinka osallistujia kohdellaan itse mielenosoituksissa?

Kuokkavieraiden uutismateriaalia karkealla kädellä läpikäydessä huomaa heti tietyn kaavamaisuuden aiheeseen liittyvässä kuvamateriaalissa. Niin televisio- kuin lehtikuvissakin toistuvat tilannekuvat, joissa yleensä ”pelottavannäköinen” nuori käyttäytyy aggressiivisesti – jopa väkivaltaisesti – poliisia tai taksia kohtaan. Televisiokuvassa kuulemme myös äänen, joka usein tukee negatiivislatauksellista kuvaa tavalla tai toisella.

Kuvamateriaali sykähdyttää ensinäkemältä. Mutta kuinka moni todellisuudessa tulee miettineeksi uutisia katsoessaan nähtävän materiaalin olevan kyllä totta, mutta vain muutaman sekunnin välähdys vähintäänkin tunteja kestäneestä tilanteesta. Ja edelleen sitä, että nähty kuva on vain muutaman metrin levyinen läpileikkaus satoja neliömetrejä käsittävästä tapahtumapaikasta.

Pureutuessa syvemmälle huomio kiinnittyy ensimmäiseksi uutisjutun sisällön kaavamaisuuteen. Toimittaja kertoo kirjoitetuin tai lausutuin sanoin taannoisesta kahakasta poliisin ja mielenosoittajien välillä. Usein uutinen kertoo myös joidenkin mielenosoittajien verhonneen kasvonsa tunnistamisen estämiseksi. Poliiseja haastatellaan tilanteen kehittymisestä, ja linnan juhlijoilta kysytään mielipidettä asiasta. Yksi mahdollinen kommentoiva osapuoli loistaa kuitenkin tämän tästä poissaolollaan: mielenosoittajat.

Nykyajan markkinataloudellisessa yhteiskunnassa myös valtamedian Suomen mittakaavassa aina Yleisradiota myöten on pystyttävä perustelemaan olemassaolonsa yleisön suosiossa mitattuna. Tämä johtaa väistämättä siihen, että myös uutisen on peilattava todellisuusarvonsa vallitsevien arvojen kautta. ”Suomessa ei ole mielenosoituskulttuuria. Heti, kun jotain tapahtuu, sitä pidetään provokaationa”, toteaa myös ympäri Eurooppaa mielenosoituksia kiertänyt Tiina Sandberg.

Väkivallan ja skandaalinkäryn myydessä uutiset keskittyvät tapahtumien tehokkaaseen raportointiin, ja niiden rauhallinen puoli jää usein täysin noteeraamatta. Ihmisten käsitykset mielenosoituksista levottomina, jopa anarkistisina kotimaan vastaisina tilaisuuksina saavat lisäpontta uutisoinnin yksipuolisuuden myötä. Syntyy suvaitsemattomuuden noidankehä.

Uutisen eräänä peruslähtökohtana on, että sen tulee keskittyä olennaiseen. Itsenäisyyspäivän tapahtumat Helsingin Sanomiin uutisoinut Jukka Harju kertoo artikkelistaan: ”Yritin olla mahdollisimman lähellä osapuolia, jotta kuulin esimerkiksi poliisien puheita ja käskyjä ja mielenosoittajien huutoja tällaisessa tiukassa tilanteessa, jossa tunteet kuumenevat ja ylilyönnit ovat mahdollisia – molemmin puolin. Käytännössä seurasin tapahtumia siis hyvin läheltä, mutta silti sivusta enkä tietenkään ollut mukana missään rynnimisissä.”

Palstatilaa on rajatusti. Koska tapahtumista tulee raportoida mahdollisimman kattavasti, keskittyy uutinen yleensä kertomaan tilanteen polttopisteen kärjistymät – mielenosoitustapauksissa virkavallan ja mielenosoittajien väliset kahakat, joiden edestä muu tapahtumaan liittyvä usein saa väistyä palstatilaa täyttämästä.

Loppujen lopuksi on ymmärrettävää, että mielenosoitusten kaltaisissa työtehtävissä sijainti on valittava oman harkinnan mukaan. Kaikkea ei yksinkertaisesti voi nähdä.

Niin tai näin, esiin nousee kysymys vastaanottajien – suuren yleisön – kyvystä prosessoida uutinen tasapainoisena kokonaisuutena myös mielipiteitä muokkaavien palasten sijaan.