Islanti, Reykjavik, lukuvuosi 2003–2004, Antti Leinonen
Islantilainen mökkeilykulttuuri ihmetyttää minua. Suomalainen menee mökille saunomaan, uimaan ja hakkaamaan halkoja, joku kuopsuttaa multaa puutarhassaan. En millään ymmärrä, mitä islantilainen tekee keskellä laavakenttää olevassa 20 neliön mökissään. Ehkä juo olutta, sehän on ollut laillista jo vuodesta 1989... Joskus mökkikylän lähellä saattaa olla järvi tai joki, mutta mökkejä ei vahingossakaan rakenneta niiden rantaan. Jollakin saattaa olla myös metsää ympärillään, tosin suomalaisen näkökulmasta yhden prosentin Islannin pinta-alasta peittävät metsät ovat lähinnä pusikoita.
Ruotsi, Uppsala, syyslukukausi 2004, Pekka Manner
Ruotsi ei sinällään hirveästi eronnut Suomesta kulttuurissaan – hernekeittoakin sai joka torstai. Ensimmäinen eroavaisuus löytyi kuitenkin yliopiston käytännöistä. Paikalliset saavat joka periodin (4kpl) alussa valmiin lukujärjestyksen joka viikolle! Ja huvittavinta siinä on, että joka ikiselle viikolle on eri lukujärjestys. Ei voinut olettaa, että jos tällä viikolla kurssi A:n luennot ovat maanantaina, ne olisivat myös seuraavalla viikolla maanantaina. Kätevää. Yksi huomionarvoinen seikka oli myös se, että ihmiset jäivät porukalla illaksikin koululle tekemään läksyjä yhdessä (jokaisella oli kulkukortit).
Seuraava eroavaisuus löytyi mappiostoksilla. Ruotsi käyttää ilmeisesti ainoana Euroopassa eri mappistandardia kuin muut. Ruotsalaiset valmiiksi rei’itetyt paperit eivät todellakaan sovi Suomesta tuomiini kansiin.
Biletyksessä ainakin uppsalalaiset kunnostautuivat suomalaisiin kollegoihin nähden. Bileitä oli joka ikinen viikko, joka ikinen arkipäivä. Bilettäminen tapahtui osakunnissa (nation på svenska), joista vanhimmat olivat 1600-luvulta. Myös biletilat olivat samalta aikakaudelta – kuvittele kuin juhlisit museossa.
Saksa, München, lukuvuosi 2003–2004 sekä kesä 2004 töissä Cernissä, Antti Pirinen
Saksa, tuo tuhansien oluiden, autobaanojen ja jalkapallon luvattu maa… Erot Suomeen eivät ole mahdottomia, vaikka kaikki ei samoin olekaan. Ensinnäkin, saksalaiset samaistuvat mieluummin omaan osavaltioonsa kuin maahansa. Müncheniläiset ovat siis ensisijaisesti baijerilaisia, eivät saksalaisia. Koska nahkahousut kuuluvat erottamattomasti Baijerin kansallisasuun, niin myös nuoret olivat sonnustautuneet niihin perinnejuhlissa, kuten Oktoberfestissä.
Olut olikin seuraava suuri kokemus. Loistavia vaihtoehtoja oli aivan käsittämättömän paljon, ja koska olutta ei Baijerissa katsota alkoholiksi vaan elintarvikkeeksi, saattoi ruokailun yhteydessä tilata aivan hyvällä omallatunnolla olusen kyytipojaksi. Maksaminen tuossa maassa taasen suoritetaan pääasiallisesti käteisellä. Minulle tämä tuotti alussa pieniä ongelmia, kun piti aina muistaa nostaa riittävästi rahaa automaatista.
Asumisen suhteen huomasin, että Saksassa on kolmen tyyppisiä vuokra-asuntoja: täysin kalustettuja, osittain kalustettuja ja tyhjiä. Tyhjä asunto tarkoittaa sitä, että asunnossa ei ole esim. keittiökalusteita, ei siis hellaa, jääkaappia tai astiakaappia. Samoin suomalaisesta kolmen kuukauden irtisanomisaika tuntui kohtuuttoman pitkältä ja neban kosten -käsite hämäsi hieman alussa. (Neben kosten eli sivukulut = autopaikka, vesi, sähkö, jäte jne.)
Opiskelun suhteen suulliset tentit olivat ihan uusi juttu. Itse kävin yhdessä ja tuloksena oli totaalinen katastrofi. En päässyt missään vaiheessa samalle aaltopituudelle professorin kanssa. Ei muuta kommentoitavaa siitä. Kirjalliset tentit taas olivat joko 60 tai 90 minuutin pituisia. Kuuleman mukaan tentissä ei ole tarkoitus vastata kaikkiin kysymyksiin, vaan vain niihin joihin osaa. Lopputulokset skaalataan jotenkin hämärästi parhaan mukaan. Kai.
Kaikki telkkariohjelmat ovat myös dubattuja. Tämä toisaalta helpottaa kielen omaksumista, mutta toisaalta alussa vaikeuttaa minkään ymmärtämistä...
México, Monterrey, syksy 2004, Annukka Santasalo
Suurin ero Suomen ja Meksikon välillä on se, että me olemme individualisteja, eli jokainen elää itseään varten. Meksikossa ei koskaan ajatella itseä ja itsekkyys koetaan erittäin negatiivisena. Ihmiset elävät perheidensä takia, eivät itsensä. Meksikossa sosiaalinen elämä ja läheisten hyvinvointi on tärkeämpää kuin maallinen omaisuus tai joku työpaikka.
Jokaisella Meksikolaisella on vahva hierarkkinen paikka yhteiskunnassa, joka juontaa juurensa jo muinaisista intiaaniyhdyskunnista. Ja koska yksilö ei varsinaisesti ole minkään arvoinen, omasta paikasta ei ”valiteta”. Esimerkiksi naisen rooli on olla äiti. Törmäsinkin yliopistossa moniin meksikolaisiin tyttöihin, jotka olivat yliopistossa ainoastaan etsiäkseen itselleen hyvin koulutetun miehen. Yli puolet yliopistosta valmistuneista naisista ei koskaan harjoita ammattiaan johon he ovat valmistuneet; heistä tulee äitejä.
Meksikossa kaikki tapahtuu aina rauhallisesti, hosumista ei tunneta. On esimerkiksi paljon tärkeämpää harrastaa paljon small talkia kuin mennä suoraan asiaan. Muutos on myös asia, johon meksikolaiset eivät niin vahvasti usko. Jos on aina tarvittu kolme kuittia ja niihin kolme leimaa eri tiskeiltä, niin myös tehdään. Perinteiden vaaliminen koetaan tärkeämpänä kuin uuden kehittäminen.
Rutiinit ovat tärkeämpiä kuin aika. Esimerkiksi jos meksikolainen nukkuu pommiin, hän syö aamiaisen ja laittautuu (ulkonäkö on erittäin tärkeää). Hän sitten saapuu myöhemmin töihin. Jos hän on töissä virastossa, niin asiakkaat odottavat (ja myöhästyvät jälleen uusista paikoista…), joten lopulta kaikki ovat myöhässä kaiken aikaa.
Singapore, heinäkuu–marraskuu 2004, Laura Korpi
Singaporelainen puhekulttuuri eroaa selvästi suomalaisesta. Ensimmäisiä kertoja kun kävelin singaporelaisen kanssa samaa matkaa jonnekin, tämä sanoi kesken lauseeni ”Bye bye!” ja lähti yhtäkkiä menemään. Tuli tosi hölmö olo, ei noin voi käyttäytyä. Ihan sama juttu saattaa käydä soittaessa virastoihin. Tärkein asia on parasta sanoa ensimmäisessä lauseessa, toista lausetta ei ehkä enää kuunnella.
Small talk -kulttuuri on myös erilaista. Miksi sä peset nyt jo hampaat? Kuinka vanha sä oot? Onpa sulla iso nenäliina. Miten sä oot noin pitkä. Tämänkaltaisia suoria kysymyksiä esitetään paljon.
Singaporelaiset opiskelijat ovat todella ahkeria, koulu on heille elämän ja kuoleman kysymys. He lukevat aamusta iltaan joka päivä. Singaporelainen työkulttuuri on yhtä hullu. Kerran jututin taksikuskia ja kysyin hänen työajoistaan. Hän kertoi olevansa töissä 12 tuntia päivässä seitsemän päivää viikossa. Ensin kauhistuin, mutta sitten mietin, että toisaalta hän voi olla ihan tyytyväinen elämäänsä.
Singaporelaisille syöminen merkitsee paljon. Monet ilmoittavat syömisen jopa harrastukseksi. Itse he eivät ruokaa laita, vaan suurin piirtein kaikki syövät ulkona kaksi kertaa päivässä. Jos singaporelaisilta kysyy tietoja naapurimaiden kaupungeista tai paikoista, tyypillinen vastaus kuuluu, että en ole koskaan käynyt siellä, mutta hyvää ruokaa sieltä saa. Tai jos on ollut reissussa, paikallisia ystäviä kiinnostaa todennäköisesti eniten se, mitä siellä söit.
Australia, Adelaide, lukuvuosi 2004 eli 1.3.–27.11.2004,
Jenni Karjalainen
Suurimpana erona Suomen ja Australian välillä voisin sanoa olevan ihmisten elintavat. Australiassa perusruoka on laadultaan aika heikkoa. Päivän ensimmäinen ruoka-ateria on illallinen. Perusillallinen (ainakin Adelaidessa) on Barbecue, eli lähes kaikki syötävä laitetaan grilliin. Siihen kuuluu makkaroita, naudanlihaa, lammasta ja kanaa. Kouluruokaloissa oli tarjolla vain ranskalaisia ja hampurilaisia, karkkia, limuja ja jäätelöä.
Ruokailu oli minulle ainakin hyvin hankala omaksua, koska lounas on aina ollut pääateriani, enkä koskaan ole ollut makkaroiden ja rasvaisen ruuan ystävä. Australialaiset pitivät minua omituisena, koska söin aamupalaksi ruisleipää, juustoa, kinkkua ja vihanneksia, enkä paahtoleipää hillolla tai suklaalevitteellä niin kuin he.