Häpeän tunnustaa: ahdasmielisyyteni pääsee valloilleen pitkillä junamatkoilla, joita taitan jopa kaksi viikossa. Epämiellyttävä istuma-asento, haiseva vierustoveri ja yleinen puutuneisuus eivät ole parasta maaperää muiden matkustajien tarkkailuun. Inhoan ainakin seuraavia ihmisryhmiä:

Dorkat. Eivät löydä paikalleen. Eivät osaa avata napilla toimivia väliovia. Kailottavat tyhmyyttään suureen ääneen.

Kaikkitietävät. Puhuvat junassa kimalaisen lentoradan mallinnuksesta ja Suomen Kambodzan-politiikasta. Ovat yleensä keski-ikäisiä miehiä, joiden hengitys kulkee raskaasti, koska mahaan on uponnut lauantaikalja poikineen.

Itäsuomalaiset. Olen kotoisin Vaasasta, ja niin se vain on, että Iisalmen-junassa korvia särkee. ”Kyllä oli mahottoman hyvä näätelmä, valtavan hyviä laalajia…”

Elämäntapastadilaiset. Puhuvat nenäänsä eivätkä tajua Suomenniemen maantieteellisiä ulottuvuuksia. ”Siis meetsä johonki Vaasaaaaan? Sinnehän kestää ikuisuuden…”

Lapset. Miksi ne ovat niin huonosti kasvatettuja?