Polyteekkari

Konetekniikkaa opiskeleva ’Julia’ on ollut pariin otteeseen haalarihommissa, erilaisin kokemuksin.

– Ensimmäinen haalarikokemukseni oli aika huono. Työporukassa oli naisia, jotka juoruilivat koko ajan toisistaan ja työtehtävät olivat tosi yksitoikkoisia. En osaa kuvitella, että olisin tehnyt samaa hommaa toisen kesän. Toisella kerralla haalariharjoittelussa ollessani koin, että sain enemmän vastuuta ja, että fi rmaa oikeasti kiinnosti kesätyöntekijöiden viihtyvyys.

25-vuotias koneteekkari, ’Mari’ kertoo tehneensä haalarihommia useampaan kertaan, hyvillä mielin. Samoilla linjoilla Marin kanssa on parikymppinen ’Carita,’ joka oli edellisenä kesänä haalariharjoittelussa. Mari on ollut haalarihommissa kahteen otteeseen, ensin fuksivuonna komponenttien kokoamisessa ja myöhemmin kaatopaikalla sijaistamassa.

– Kun haalariharjoittelu on CV: ssä, saa seuraavana vuonna paljon helpommin töitä. Olen miettinyt kavereita, jotka ovat olleet pelkästään koulussa harjoitteluneuvojina ja ajaneet ruohikkoa ja alkavat nyt valmistua. Miten he pääsevät mihinkään töihin?

Mari lisää, että haalariharjoittelu on koneosastolla pakollista, joten sitä ei kannata jättää roikkumaan, jottei valmistuminen viivästy sen takia. Hän sanoo harjoittelujen olleen hyviä kokemuksia. Tulevaisuudessa Mari toivoo työskentelevänsä nimenomaan jätteen energiakäytön parissa, joten harjoittelusta kaatopaikalla on todellista hyötyä. Nyt kesällä haalarihommat eivät enää tyttöä kutsu, vaan hän on suuntaamassa Saksaan IAESTEN- harjoitteluun.

Lisää tyttöjä taloon
Carita sanoo, että paha maku jäi työhaastattelusta, jossa hän kävi eräässä yrityksessä harjoittelupaikkaa varten. Siellä haastattelijana oli noin 25-vuotias juuri valmistunut inssi, joka oli saanut työnjohtajan paikan yrityksessä muutama kuukausi aikaisemmin.

– Haastattelussa hän puhui koko ajan siitä kuinka aikoo hankkia lisää tyttöjä taloon, kun on niin miesvaltaista ja hoki että ’on se mukavaa, kun tulee kesäksi tyttöjä tänne porukkaan.’ Sain paikan, mutta menin mielummin muualle. Mari muistelee jännittäneensä paljon, kun hän haki ensimmäistä paikkaa.

– Ostin varta vasten jakkupuvun haastattelua varten ja tulin tunnin liian aikaisin paikalle. Ensin istuin metroasemalla 45 minuuttia, kun en kehdannut mennä liian aikaisin paikalle ja olin silti puolituntia liian aikaisin haastattelussa. Vaikka olin mielestäni hyvin valmistautunut, en pystynytkään yhtäkkiä haastattelussa vastaamaan muuta kuin kyllä tai ei. Haastattelija joutui kaivelemaan minusta tietoja, esimerkiksi ’ai sinä harrastat kanteleen soittoa, no sinulla on varmasti työssä vaadittavaa sorminäppäryyttä?’ Haastattelun jälkeen minut vielä kierrätettiin työpaikalla ja muut työntekijät katsoivat kieroon varsin virallista asuani. Jälkeenpäin mietittynä paitapusero ja suorat housut olisivat riittäneet siistiksi pukeutumiseksi.

Julia muistelee, että ensimmäisellä kerralla haalariharjoitteluun meno pelotti jonkun verran, koska työhaastattelussa haastattelija puhui koko ajan siitä kuinka raskasta itse työ on ja kyseli kestääkö Julia varmasti.

- Siinä sitten yritin vakuutella jaksamistani. Haastattelu olikin oikeastaan tehdaskierros ja vakuuttelua, siitä että olen fyysisesti hyvässä kunnossa. Toisella kerralla, eri fi rmassa, työhaastattelu, jos sitä voi siksi kutsua, kesti noin neljä minuuttia, jonka aikana sanoin suurin piirtein, että selkäni on terve, minulla ei ole astmaa ja, että luen koneensuunnittelua. Tämän jälkeen allekirjoitettiin työsopimus. Jäi sellainen fi ilis, että jos saa kutsun työhaastatteluun, niin paikka on melko varma.

Juoruilua ja silmäniskuja
Mari kertoo, että ensimmäisellä työpaikalla suurin osa työntekijöistä oli naisia ja meno sen mukaista.

– Tupakkahuoneessa pari naista puhui ensin kivasti keskenään, mutta kun toinen lähti pois, niin jäljelle jääneellä oli tarve kommentoida lähtenyttä.

Kertaalleen hän ehätti kuulla keskustelun alun, jossa juuri hänestä, ja hänen liittoon kuulumisestaan puhuttiin, jonka pomo oli katsonut asiakseen kertoa muille. Carita taas kertoo, että kun hän vietti työpaikalla aikaa hänen kanssaan harjoittelussa olleiden teekkaripoikien kanssa, työpaikan muutamat naiset supattelivat ja arvailivat mahdollisia suhdekuvioita, joita ei kuitenkaan ollut vireillä. Julia sopeutui mielestään osastolleen hyvin vaikka oli aloittaessaan ainoa nainen. Tämä näkyi työpaikalla erittäin konkreettisesti: naisten pukuhuone puuttui ja Julian piti käyttää samaa WC:tä miesten kanssa.

- Muiden kesätyöntekijöiden kanssa syntyi mukava porukka ja suurin osa muistakin työkavereista oli mukavia. Toinen työnjohtaja tosin oli avoimesti sitä mieltä, että tekniikka ei ole ämmien hommaa. Tästä huolimatta hänkin oli mukava minulle. Tietenkin miesporukassa jouduin kuuntelemaan tauotta juttua pappatuntureista, autoista, naisten perseistä ja tisseistä. Lisäksi työviihtyvyyttä oli ’parantamassa’ lukuisia aikuisviihdekuvia.

Julia sanoo, että suurin ero minkä hän huomasi miesten ja naisten välillä on erityyppinen palautteenanto työstä. Hän sanoo itse pitävänsä siitä, että asiat sanotaan suoraan.

- Nainen sanoo: ’Ei se mitään,’ vaikka työn tekeminen kesti kauan tai homma meni pieleen. Tämän jälkeen nainen tekee asian puolestasi tai auttaa. Mutta myöhemmin sitten selän takana puhutaan toisen osaamattomuudesta. Mies sadattelee avoimesti ja kehottaa korjaamaan mokat itse, jonka jälkeen mies kutsuu muutkin työkaverit nauramaan virheille ja korjauksille. Sitten vielä myöhemmin, kun on itse läsnä, mies saattaa sanoa: ’Haluatteko kaikki kuulla mitä kesätyöntekijä kämmäsi’?

Mari toteaa, että vaikka konetekniikka on miesvaltainen ala, sujuvat hommat miesten kanssa mukavasti.

– Kyllä ne miehet suurimman osan ajasta oli ihan asiallisia.

Toisessa harjoittelupaikassaan kaatopaikalla 22-vuotiaana Mari muistelee, kuinka pömppömahainen, hampaaton traktorikuski ehdotteli tapaamisia. Mies pyyteli häntä toistuvasti veneelleen. Juhannuksena työpaikan alihankkijamiehet kinastelivat kahvipöydässä kenen mukaan Mari lähtisi pyhien viettoon. Marin kohdalle ei ole kuitenkaan sattunut heittoja jotka olisivat harmittaneet tai hermostuttaneet. Hän vakuuttaa ottaneensa jutut huumorilla.

- Välillä on kuitenkin hankalaa, kun ei tiedä onko toinen tosissaan. Ja kuinka sanoa nätisti, ettei ole kiinnostunut.

Carita suoritti harjoittelunsa osastolla, jossa oli jonkin verran naisia, mutta valtaosa henkilöstöstä oli kuitenkin miehiä. Hän sanoo miesten olleen yllättävän harmittomia.

– Perusduunareita juttuineen, mutta kuitenkin he ymmärsivät olla kohtuullisen korrekteja minun kanssani. Kyllä niillä niitä juttuja taisi keskenään riittää, mutta mitään ihan hirveää ehdottelua tai rivoilua he eivät kuitenkaan minulle heitelleet. Välillä jotain silmäniskuja ja sen semmoista saattoi olla. Monella oli teini-ikäinen tytär, niin ehkä sekin saattoi vähän vaikuttaa.

Mari on kuullut myös toisilta koneteekkaritytöiltä heidän haalariharjoittelukokemuksistaan.

– Eräässä voimalaitoksessa olleet tytöt kertoivat, että yhdellä viisikymppisellä miehellä oli joka kerta tarve hississä sutkauttaa joku puoliperverssi juttu.

Tytöt olivat myös kertoneet, että heidän tehtävänkuvaansa kuului jääkaappien ja pakastimien siivousta, joka ei kyllä oikein tutustuta alaan. Lisäksi tytöt olivat kertoneet pojasta, joka olisi tarvinnut harjoittelussa kädestä pitäen opastusta. Poika oli saanut hommakseen maalata lautoja. Tämä oli kaatanut ensin maalia lautojen päälle ja alkanut sitten sutimaan.

Marilla on antaa kesällä haalariharjoitteluun suuntaaville muutamia hyväksi havaittuja käytännönneuvoja.

– Töihin ei kannata mennä napapaita päällä. Hommat ovat likaisia ja niitä joutuu tekemään haalarit päällä, jotka ovat tosi rumat. Töihin kannattaa lähteä avoimella asenteella, mutta äijien juttuihin ei tarvitse lähteä mukaan. Töissä pärjää, kun tekee mitä käsketään ja kysyy jos ei tajua.

Julia muistuttaa, että kukaan ei ole mestari aloittaessaan ja pieniä vastoinkäymisiä sattuu jokaiselle.

- Harjoitteluun mentäessä kannattaa heti aluksi puhua työnjohtajalle, että haluaisi tehdä mahdollisimman vaihtelevia tehtäviä, koska niin oppii mielestäni parhaiten ja harjoittelu ei mene hukkaan. Ei ole häpeä, vaikka ei olisi pidellyt jakaria koskaan kädessään. Tekemällä sitä oppii!




	"Joskus joku on puhunut tisseille" Johanna Mitjonen Konetekniikkaa opiskeleva ’Julia’ on ollut pariin otteeseen haalarihommissa, erilaisin kokemuksin. – Ensimmäinen haalarikokemukseni oli aika huono. Työporukassa oli naisia, jotka juoruilivat koko ajan toisistaan ja työtehtävät olivat tosi yksitoikkoisia. En osaa kuvitella, että olisin tehnyt samaa hommaa toisen kesän. Toisella kerralla haalariharjoittelussa ollessani koin, että sain enemmän vastuuta ja, että fi rmaa oikeasti kiinnosti kesätyöntekijöiden viihtyvyys. 25-vuotias koneteekkari, ’Mari’ kertoo tehneensä haalarihommia useampaan kertaan, hyvillä mielin. Samoilla linjoilla Marin kanssa on parikymppinen ’Carita,’ joka oli edellisenä kesänä haalariharjoittelussa. Mari on ollut haalarihommissa kahteen otteeseen, ensin fuksivuonna komponenttien kokoamisessa ja myöhemmin kaatopaikalla sijaistamassa. – Kun haalariharjoittelu on CV: ssä, saa seuraavana vuonna paljon helpommin töitä. Olen miettinyt kavereita, jotka ovat olleet pelkästään koulussa harjoitteluneuvojina ja ajaneet ruohikkoa ja alkavat nyt valmistua. Miten he pääsevät mihinkään töihin? Mari lisää, että haalariharjoittelu on koneosastolla pakollista, joten sitä ei kannata jättää roikkumaan, jottei valmistuminen viivästy sen takia. Hän sanoo harjoittelujen olleen hyviä kokemuksia. Tulevaisuudessa Mari toivoo työskentelevänsä nimenomaan jätteen energiakäytön parissa, joten harjoittelusta kaatopaikalla on todellista hyötyä. Nyt kesällä haalarihommat eivät enää tyttöä kutsu, vaan hän on suuntaamassa Saksaan IAESTEN- harjoitteluun. Lisää tyttöjä taloon Carita sanoo, että paha maku jäi työhaastattelusta, jossa hän kävi eräässä yrityksessä harjoittelupaikkaa varten. Siellä haastattelijana oli noin 25-vuotias juuri valmistunut inssi, joka oli saanut työnjohtajan paikan yrityksessä muutama kuukausi aikaisemmin. – Haastattelussa hän puhui koko ajan siitä kuinka aikoo hankkia lisää tyttöjä taloon, kun on niin miesvaltaista ja hoki että ’on se mukavaa, kun tulee kesäksi tyttöjä tänne porukkaan.’ Sain paikan, mutta menin mielummin muualle. Mari muistelee jännittäneensä paljon, kun hän haki ensimmäistä paikkaa. – Ostin varta vasten jakkupuvun haastattelua varten ja tulin tunnin liian aikaisin paikalle. Ensin istuin metroasemalla 45 minuuttia, kun en kehdannut mennä liian aikaisin paikalle ja olin silti puolituntia liian aikaisin haastattelussa. Vaikka olin mielestäni hyvin valmistautunut, en pystynytkään yhtäkkiä haastattelussa vastaamaan muuta kuin kyllä tai ei. Haastattelija joutui kaivelemaan minusta tietoja, esimerkiksi ’ai sinä harrastat kanteleen soittoa, no sinulla on varmasti työssä vaadittavaa sorminäppäryyttä?’ Haastattelun jälkeen minut vielä kierrätettiin työpaikalla ja muut työntekijät katsoivat kieroon varsin virallista asuani. Jälkeenpäin mietittynä paitapusero ja suorat housut olisivat riittäneet siistiksi pukeutumiseksi. Julia muistelee, että ensimmäisellä kerralla haalariharjoitteluun meno pelotti jonkun verran, koska työhaastattelussa haastattelija puhui koko ajan siitä kuinka raskasta itse työ on ja kyseli kestääkö Julia varmasti. - Siinä sitten yritin vakuutella jaksamistani. Haastattelu olikin oikeastaan tehdaskierros ja vakuuttelua, siitä että olen fyysisesti hyvässä kunnossa. Toisella kerralla, eri fi rmassa, työhaastattelu, jos sitä voi siksi kutsua, kesti noin neljä minuuttia, jonka aikana sanoin suurin piirtein, että selkäni on terve, minulla ei ole astmaa ja, että luen koneensuunnittelua. Tämän jälkeen allekirjoitettiin työsopimus. Jäi sellainen fi ilis, että jos saa kutsun työhaastatteluun, niin paikka on melko varma. Juoruilua ja silmäniskuja Mari kertoo, että ensimmäisellä työpaikalla suurin osa työntekijöistä oli naisia ja meno sen mukaista. – Tupakkahuoneessa pari naista puhui ensin kivasti keskenään, mutta kun toinen lähti pois, niin jäljelle jääneellä oli tarve kommentoida lähtenyttä. Kertaalleen hän ehätti kuulla keskustelun alun, jossa juuri hänestä, ja hänen liittoon kuulumisestaan puhuttiin, jonka pomo oli katsonut asiakseen kertoa muille. Carita taas kertoo, että kun hän vietti työpaikalla aikaa hänen kanssaan harjoittelussa olleiden teekkaripoikien kanssa, työpaikan muutamat naiset supattelivat ja arvailivat mahdollisia suhdekuvioita, joita ei kuitenkaan ollut vireillä. Julia sopeutui mielestään osastolleen hyvin vaikka oli aloittaessaan ainoa nainen. Tämä näkyi työpaikalla erittäin konkreettisesti: naisten pukuhuone puuttui ja Julian piti käyttää samaa WC:tä miesten kanssa. - Muiden kesätyöntekijöiden kanssa syntyi mukava porukka ja suurin osa muistakin työkavereista oli mukavia. Toinen työnjohtaja tosin oli avoimesti sitä mieltä, että tekniikka ei ole ämmien hommaa. Tästä huolimatta hänkin oli mukava minulle. Tietenkin miesporukassa jouduin kuuntelemaan tauotta juttua pappatuntureista, autoista, naisten perseistä ja tisseistä. Lisäksi työviihtyvyyttä oli ’parantamassa’ lukuisia aikuisviihdekuvia. Julia sanoo, että suurin ero minkä hän huomasi miesten ja naisten välillä on erityyppinen palautteenanto työstä. Hän sanoo itse pitävänsä siitä, että asiat sanotaan suoraan. - Nainen sanoo: ’Ei se mitään,’ vaikka työn tekeminen kesti kauan tai homma meni pieleen. Tämän jälkeen nainen tekee asian puolestasi tai auttaa. Mutta myöhemmin sitten selän takana puhutaan toisen osaamattomuudesta. Mies sadattelee avoimesti ja kehottaa korjaamaan mokat itse, jonka jälkeen mies kutsuu muutkin työkaverit nauramaan virheille ja korjauksille. Sitten vielä myöhemmin, kun on itse läsnä, mies saattaa sanoa: ’Haluatteko kaikki kuulla mitä kesätyöntekijä kämmäsi’? Mari toteaa, että vaikka konetekniikka on miesvaltainen ala, sujuvat hommat miesten kanssa mukavasti. – Kyllä ne miehet suurimman osan ajasta oli ihan asiallisia. Toisessa harjoittelupaikassaan kaatopaikalla 22-vuotiaana Mari muistelee, kuinka pömppömahainen, hampaaton traktorikuski ehdotteli tapaamisia. Mies pyyteli häntä toistuvasti veneelleen. Juhannuksena työpaikan alihankkijamiehet kinastelivat kahvipöydässä kenen mukaan Mari lähtisi pyhien viettoon. Marin kohdalle ei ole kuitenkaan sattunut heittoja jotka olisivat harmittaneet tai hermostuttaneet. Hän vakuuttaa ottaneensa jutut huumorilla. - Välillä on kuitenkin hankalaa, kun ei tiedä onko toinen tosissaan. Ja kuinka sanoa nätisti, ettei ole kiinnostunut. Carita suoritti harjoittelunsa osastolla, jossa oli jonkin verran naisia, mutta valtaosa henkilöstöstä oli kuitenkin miehiä. Hän sanoo miesten olleen yllättävän harmittomia. – Perusduunareita juttuineen, mutta kuitenkin he ymmärsivät olla kohtuullisen korrekteja minun kanssani. Kyllä niillä niitä juttuja taisi keskenään riittää, mutta mitään ihan hirveää ehdottelua tai rivoilua he eivät kuitenkaan minulle heitelleet. Välillä jotain silmäniskuja ja sen semmoista saattoi olla. Monella oli teini-ikäinen tytär, niin ehkä sekin saattoi vähän vaikuttaa. Mari on kuullut myös toisilta koneteekkaritytöiltä heidän haalariharjoittelukokemuksistaan. – Eräässä voimalaitoksessa olleet tytöt kertoivat, että yhdellä viisikymppisellä miehellä oli joka kerta tarve hississä sutkauttaa joku puoliperverssi juttu. Tytöt olivat myös kertoneet, että heidän tehtävänkuvaansa kuului jääkaappien ja pakastimien siivousta, joka ei kyllä oikein tutustuta alaan. Lisäksi tytöt olivat kertoneet pojasta, joka olisi tarvinnut harjoittelussa kädestä pitäen opastusta. Poika oli saanut hommakseen maalata lautoja. Tämä oli kaatanut ensin maalia lautojen päälle ja alkanut sitten sutimaan. Marilla on antaa kesällä haalariharjoitteluun suuntaaville muutamia hyväksi havaittuja käytännönneuvoja. – Töihin ei kannata mennä napapaita päällä. Hommat ovat likaisia ja niitä joutuu tekemään haalarit päällä, jotka ovat tosi rumat. Töihin kannattaa lähteä avoimella asenteella, mutta äijien juttuihin ei tarvitse lähteä mukaan. Töissä pärjää, kun tekee mitä käsketään ja kysyy jos ei tajua. Julia muistuttaa, että kukaan ei ole mestari aloittaessaan ja pieniä vastoinkäymisiä sattuu jokaiselle. - Harjoitteluun mentäessä kannattaa heti aluksi puhua työnjohtajalle, että haluaisi tehdä mahdollisimman vaihtelevia tehtäviä, koska niin oppii mielestäni parhaiten ja harjoittelu ei mene hukkaan. Ei ole häpeä, vaikka ei olisi pidellyt jakaria koskaan kädessään. Tekemällä sitä oppii!