Näin alkuvuodesta olo on kuin vuorityöläisellä. Päivät halki aherramme kammioissamme enimmäkseen pimeyden keskellä keinovalon loisteessa. Ulkona on kylmää, kolkkoa ja liukasta. Ollaksemme kunnon mainareita meiltä puuttuu vain työhaalarit ja kypärä. Näillä hiekoittamattomilla Espoon teillä siitä kypärästä tosiaan saattaisi olla paljonkin iloa… Talviliukkaiden sekä paukkupakkasten luomista vaaratekijöistä ja vallitsevasta synkeydestä huolimatta tämä kaivosmiesten vuodenaika ei kuitenkaan ole läpeensä kurja.

Kun arjen fyysinen ympäristö tarjoaa vain vähäsen riemunaiheita ja viimeisetkin lomapäivät ovat jo takana tai kaukana edessä, ei inhimilliselle eskapismille oikeastaan jää minkäänlaista kevytmielistä purkautumiskanavaa. Ainakaan sellaista, josta ei olisi palkkiona harvinaisen kova morkkis. Tällaisten pakoväylien puuttuessa monet kaivautuvat suojaan töidensä keskelle, keskittyvät pitkäjänteiseen puurtamiseen. Kaivosmiesvertausten sijaan ilmiön yhteydessä puhutaan tavallisesti härkäviikoista.

Vanhan kansan härkäviikoiksi luetaan siis juhlapyhätön kausi loppiaisesta laskiaiseen. Omasta puolestani eskapismi jatkuu vielä härkäviikkojakin pidemmälle. Kokemus osoittaa, että aikana tammikuun alusta huhtikuun loppuun tulee yleensä tehtyä enemmän asioita valmiiksi asti kuin koko loppuvuotena siitä eteenpäin. Päivät tuppaavat venymään pitkiksi, eikä sitä niinkään harmittele. Työ tekee elämisestä vankan täyteläistä ja yöunesta sikeää. Mitä muuta sitä tarvitsee? Ehkä tietoa siitä, että pimeys ei ole ikuista. Päivät pitenevät vaivihkaa.

Sitten saapuu toukokuu, jonka myötä tekemisen tunnelma jotenkin väljähtyy. Talven kaivoksesta on noustu maanpinnalle, jolta löytyy muitakin virikkeitä kuin se iänikuinen työmaa, joka etsii tarkoitustaan. Lopulta kesän kuukausien kuluessa työt onkin jo valmis unohtamaan ihan kokonaan. On siirrytty talviaherrukseen verrattuna täysin vastakkaiseen tilanteeseen, josta ei ole muuta suuntaa kuin takaisin alaspäin. Puolet kesästä on ylikypsää. Luonto rehottaa. Vaikka olo on pirteä, niin huomaa että vuoden alkupuoliskolle ominaista henkistä edistystä ei enää tapahdu. Edessä on alasajon kausi.

Syksyn kuluessa paluumatkaa kaivoksen pohjalle kestää vuoden loppuun asti. Töihin tarttuminen syksyisin ei ole yhtä mieltä nostattava kokemus kuin se oli vuoden alussa. Kaivostyömaa on päässyt turhauttavasti rempalleen. Se pitää kunnostaa, ennen kuin voi ryhtyä kunnon töihin. Silloinkin kannattaa pitää mielessä, että alkuvuodesta lähdetään aina ylöspäin.


Kirjoittaja opiskelee orgaanista kemiaa Teknillisessä korkeakoulussa.