Millaista on lähteä äidin kanssa yhdessä kotiin Otaniemestä aamun sarastaessa? Miltä tuntuu, kun oma lapsi pitää huolta professorin kotiintuloajoista?



Riitta Smeds, 52, on informaatioverkostojen professori ja johtaa TKK:n SimLabia. Hänen neljästä lapsestaan yksi on seurannut äitinsä jalanjälkiä: Lauri Smeds, 26, on konetekniikan diplomi-insinööri ja töissä Tellabsilla. Riitta ja Lauri Smeds kertovat suhteestaan ja elämästään.

Riitta: ”Kun Laurin isoveli Sampo syntyi, olin tekemässä diplomityötä. Keräsin aineistoa Sampo kantokassissa.
Kun olin saanut diplomityön valmiiksi, jäin tuotantotalouden osastolle assistentiksi. Siihen aikaan akateeminen maailma oli huomattavasti rauhallisempi, ja assistentin työstä käsin oli helppo jäädä äitiyslomalle. Lauri syntyi syyskuussa 1977. Lauri meni naapuriin, kuorokavereidemme luo hoitoon.
Harrastimme musiikkia koko ajan, tapasimme miehenikin kanssa Eteläsuomalaisen osakunnan laulajissa. Lapset pyörivät mukana harjoituksissa, ja heillä oli hirveän hauskaa.
Lauri on ’kakkonen’, esikoinen kulki koko ajan kirittäjänä edellä. Hänellä on aina ollut asenne, että ’mä kans’. Muistan elävästi Sampon ensimmäisen koulupäivän, kun Lauri odotti ulko-oven raossa aamusta asti. Kun Sampo tuli, Lauri kysyi, että joko sinä opit sen lukemisen ja kirjoittamisen. Hän halusi isoveljen opettavan hänellekin, ja kyllä hän oppikin nopeasti.
Lauri on hyvin värikäs ja taiteellisestikin lahjakas. Näyttelijän lahjoja hänellä on ollut pienestä pitäen. Ihan pienenä hän liukastui saunan lattialla ja linkkasi jalkaansa niin antaumuksella, että tuttu lääkärikin sanoi, että se pitäisi mennä kuvauttamaan. Ei siinä mitään ollut. Lauri oli vain huomannut, että linkkaamalla saa myötätuntoa.
Koulussa Lauri oli aktiivinen innostaja. Hän innosti koko luokan opiskelemaan ruotsia ja halusi ruotsinopettajan luokanvalvojaksi. Olin kertonut Laurille, että heidän opettajansa on Suomen paras, sillä minulla oli ollut sama opettaja. Ja Lauri oikeasti uskoi sen! Koko luokka innostui ruotsin lukemisesta.
Sekä kielet että matematiikka ovat aina olleet Laurille helppoja. Tekniikan opinnot olivat luonteva valinta. Minun isäni ja kaksi veljeäni ovat diplomi-insinöörejä. Se oli tunnettu vaihtoehto. Diplomi-insinöörin tutkinnolla saa mielekästä työtä.
Luonnontieteet kiinnostivat Lauria. Oikeastaan huomasin sen hänen tavastaan laskea fysiikan laskuja lukioaikana. Hän demonstroi ongelman itselleen, ja ajattelin, että juuri tuollaista tarvitaan insinöörin hommassa. Lauri on oivaltaja ja ongelmanratkaisija.
Laurin kiinnostus tekniikkaan on ollut ihan hänen omansa. Kun on pitänyt asentaa skeittilaudan kuulalaakereita, korjata pyörää tai toimia niin, että on päässyt kuuntelemaan musiikkia, kopioimaan videoita ja mitä kaikkea. Varsinaista esimerkkiä niihin ei ole ollut, vaan ennemminkin ehkä ongelmanratkaisun ajattelutapaa. Lauri on toisena lapsena tottunut pärjäämään, ratkaisemaan ongelmia.
Lauri muutti parikin kertaa pois kotoa. Hän asui ensin vuokralla, mutta alkoi sitten miettiä oman asunnon hankkimista. Sopiva löytyi, mutta se ei ollut vielä valmis. Sanoin, että voit muuttaa takaisin, jos haluat säästää asuntoa varten. Olihan se välillä pinnaa koettelevaa, mutta hyvin pärjättiin. Hän asui silloin kotona puolisen vuotta.
Kun Lauri valmistui, samassa tilaisuudessa sai todistuksensa ensimmäinen informaatioverkostojen diplomi-insinööri. Olin siellä antamassa Espoon kauppakamarin tunnustuspalkintoa ja pidin onnittelupuheen uuden koulutusohjelman ’esikoiselle’. Se tuntui hienolta.
Pidämme edelleen tiiviisti yhteyttä, Lauri soittelee usein. Hän on huolestunut siitä, että teen niin paljon töitä. Hän soittelee edelleen joskus töihin ja sanoo, että ala kalppia kotiin.”

Lauri: ”Kun olin pieni ja mentiin vappujuhlaan, äidillä oli tupsulakki. Äiti sanoi, että tämä on teekkarilakki, enkä tajunnut siitä mitään. Sitten äiti kertoi pari anekdoottia, juuri nämä klassiset puistonpenkkijutut ja Vasa-laivan Paavo Nurmen patsaat ja silloin mietin, että tuo kuulostaa oikeastaan aika makeelta.
Äiti sanoi aina, että se menee töihin polille, enkä tiennyt että tämä on joku koulu, saati teknillinen korkeakoulu. Pikkusisko jalosti sen vielä siihen muotoon, että isä menee töihin ja äiti menee polille, siis kaikki naiset menee polille.
Muistan sen, että äidin työpaikalla tuli käytyä nappulana monta kertaa. Äidin työhuone oli koneosastolla, samoilla nurkilla, joilla on itse tullut pyörittyä opiskeluaikoina. Muistan, että koneosaston edessä oli jo silloin se hauska laakeri.
Joskus 9-vuotiaana olin Tosca-oopperassa solistina. Kansallisoopperassa joku oli saanut Tapiolan kuoron kautta kehotuksen soittaa Riitta Smedsille, hänellä olisi sen ikäinen poika, joka voisi laulaa osan. En tiedä tarkoittiko se silloin minua vai veljeäni Sampoa. Äiti oli soittanut sinne takaisin ja sanonut, että on meillä vielä tämä toinenkin poika. Oopperasta sanottiin, että ei me tarvita kuin yksi, meillä on tämä Mikko Franck jo, se nykyään menestynyt kapellimestari. Äiti oli kysynyt, että voisiko ne kuitenkin tulla kummatkin. Äiti ei kauhean helposti anna periksi, se on ihailtava piirre äidissä. Se ei lannistu oikeastaan mistään. Koelaulujen jälkeen alkoi minun ja Sampon ura oopperassa, joka kesti varmaan kolme vuotta. Lauloimme soolot aina vuorotellen eri iltoina.
Pakko sanoa, ettei mutsi pitänyt kynttilää vakan alla siitä asiasta, että pitkä matikka kannattaa ottaa. Lukioaikana äiti osasi tosi hyvin kertoa, että valitsemalla TKK:n vaihtoehdot työelämässä moninkertaistuvat verrattuna johonkin muuhun, tietyllä tavalla seksikkääseen opiskeluvaihtoehtoon. Äiti oli hyvä esimerkki omassa työssään ja pystyi kertomaan, mitä hänen opiskelukaverit tekevät työkseen. Kaksi enoakin ovat diplomi-insinöörejä.
Kun äiti sitten kävi töissä Spektrissä ja minä olin Tellabsilla harjoittelijana, lähdettiin usein yhtä aikaa töihin. Ne oli aika kakofonisia aamuja, mutta molemmat oltiin nopeita lähtijöitä, ei muuta kuin kahvikupit mukaan ja Otaniemeen.
Ihan hullu juttu oli se, kun äiti teki väitöskirjaa ja väitöstilaisuus alkoi muistaakseni kello yhdeksän koneosastolla, ja edellisenä iltana oli tuta-lafkan sikajuhlat. Olin tietysti innokkaana fuksina mukana. Kello oli viisi aamulla, kun lopetin juhlimisen. Soitin äidille, joka oli vielä tietokoneen ääressä tutalla viimeistelemässä esitystään. Hän avasi minulle oven ja minä menin tutan kiltikselle nukkumaan. Äiti herätti minut seitsemältä ja me lähdettiin kotiin.
Muistan eräänkin illan, kun siirryin Dominanten kämpältä kotiin tekemään jotain harkkatyötä joskus kolmen aikaan. Äiti oli juuri sulkemassa tietokonetta ja sanoi olevansa menossa nukkumaan. Hyvä, ajattelin ja laitoin koneen uudelleen päälle. Meillä on siis samanlainen rytmi, tai oli ainakin opiskeluaikanani.
Äidillä on ääretön oikeudenmukaisuuden halu, ja itse haluaisin olla samanlainen. Äiti ei missään toiminnassa ikinä voisi hyväksyä mitään kyynärpäätaktiikkaa, vaan luottaa siihen, että hyvä palkitaan hyvällä. Monet murheelliset hetket on käyty keskustelemalla siitä, miten työelämässä tuntuu määräävän viidakon laki: isoimmat apinat määräävät. Nostan äärettömän korkealle hatun ja kumarran lattiaan asti, että äiti on pitänyt periaatteistaan kiinni. Kun hän pääsi professoriksi, se oli tunnustus pitkästä työstä – varsinkin kun oma linja piti ja pitää edelleen, että ollaan reiluja, keskustellaan ja ollaan yhtä porukkaa.”