Tuhannen tulimmaista sentään, meitä jäynättiin. On se kummallista kun kunniallista ylioppilaskunnan lehteäkään ei enää saa rauhassa toimittaa ja kivoja juttuja sekä urputuksia kirjoitella ilman, että kaiken maailman kynäniekat ja jäynähemmot meitä kiusaisivat. Semmoisen Pöllyteekkari-lehtisen menivät riesat tekaisemaan.
Kyllä se vaan on sillä viisiin, että jokin roti asioissa pitäisi olla. Kaiken lisäksi lehden logokin oli vahingossa kovasti samannäköinen kuin Polyteekkarin ratashässäkkä ja väritkin loistivat silmään tavalla samalla. Minä nyt sanon, että jos herkkiä oltaisiin kuin Adidakset ja Niket ja muut vastaavanlaiset globaaliset tsydeemiyritykset, niin rosiksessa nähtäisiin.
Taisi olla muuten siihen asti kauniin oloinen perjantai, kun ne ryökäleet sitä omaa lehdykkäänsä jakoivat jokaiselle lafkalle ja kaiken kukkuraksi vielä joka puolelle teekkarikylää. Ja voi että se vielä monissa medioissa aina nyyssiryhmiä myöten noteerattiin. Olivat Pöllyteekkarin tekijät varmasti edelleen aivan vahingossa sattumalta tehneet muutenkin samannäköisen lehden kun tämä meidän oma uljas TKY:n julkaisu, niin että menivät monet raukat ihan sekaisin.
Luulivat hassut Polyteekkarin alkaneen ilmestyä lähes päivittäin. Niinhän asia ei kuitenkaan ole, enhän minäkään jaksaisi ihan joka päivä urputtaa ja jorpattaa tai porista ja pulista. Puliseminen on sitä paitsi kaverin pöydän alla olevan tonkan hommaa, jotta edes joku pääsisi pöllyyn. Kirjaimellisesti, muttei painetusti.
Mukavasti siinä sitten mielessään Pöllyteekkaria sulatteli, kuten päivällä syödyn kebabin jämiä vatsassa, ja suhtautumistaan mietiskeli. Aika tempun tekivät, sanoivat lapset sirkuksessa ja naistähti elokuvassa.
En minä nyt muuten mitään puhisisi, mutta josko jäynäävät, niin voisivatko edes tehdä huonomman lehden, ettei oman kanssa joutuisi häpeilemään ja moista lehteä vastaan kilpailemaan. Kun siinä Pöllyteekkari-vihkosessa löytyi kaikenlaisia hassuja juttuja kaikilla kielillä, aina ulkomaan siansaksaa myöten. Vähän niin kuin keravalaisittain vittu tiätsä niinku vitutti ku niiden lehti veteli omaa lehteä korvalta toiselle ja vielä iski silmää päälle. Oli historiaa ja tekniikkaa, anteeksipyyntöjä ja kilpailujulistuksia, sekä mainoksia että jäynäjuttuja. Onneksi sentään olivat lehtisestään pois jättäneet sen kaikkein pyhimmän ja tärkeimmän, muuten lopunkin toimituksen housut ja polvet olisivat alkaneet kovasti tutista ja rutista. Eihän kukaan nyt sellaista lehteä pidemmälti lue, jossa ei ruokalistoja löydy, eihän? Miten vain, mutta kyykkyyn sietäisi silti pistää koko sakki.
En minä urputuksia sen takia kirjoita, että niistä innostuttaisiin ja jotain luovaa, hauskaa taikka kehittävää niillä tehtäisiin, vaan siksi jotta saisin jotakuta sanan säilällä sivaltaa ja päälle räkäisesti nauraa. Sanoohan se vanha sananlaskukin, että se joka ensin nauraa, pisimpään nauraa. Jotta nyt täytyy murahtaa, että pojat, pojat, homma meni aivan puihin. Kovasti vaadinkin, että Pöllyteekkarin toimitus korjaa erheensä ja kirjoittaa jutun uudestaan, ei hauskaan, eikä luovaan vaan viiltävän kriittiseen ja huonolla tavalla naurettavaan muotoon.
Ja muuten. Se kansi vaan oli eri mauton, en minä kyllä omaan lehteen sellaista peppuja täynnä olevaa kantta kehtaisi pistää. Vaikkei parta poskille kasvaisikaan.
