Kaverini soitti. Hän oli juuri vaihtanut opiskelupaikkaa Teknillisestä korkeakoulusta toisen paikkakunnan yliopistoon.

Alku oli kankeaa. Otaniemessä fuksina ollessaan hän ei ollut tottunut vapaa-ajan ongelmiin. Hyvä, että kotona ehti fuksivuoden syksyllä käymään, jos meinasi kaikessa olla mukana.

Uudella paikkakunnalla kaverini ei vielä ollut ehtinyt hankkia televisiota eikä radiota, ja pari ensimmäistä iltaa meni ihmetellessä. Onpas tylsää! Onneksi löytyi kavereita istumaan iltaa. Uudessa yliopistossa ei ollut ensimmäisellä opiskeluviikolla tietoakaan yhteisestä fuksitoiminnasta. Otaniemeen tulevat fuksit saavat olla tyytyväisiä: harvassa paikassa opintojaan aloittavia pidetään yhtä tiukasti kädestä kiinni.

Otaniemessä fuksitoimintaan liittyvät perinteet tuntuvat usein itsestäänselvyyksiltä, kun taas ulkopuolisista niitä voi olla vaikea käsittää. Tämä ristiriita huokui Länsiväylän elokuisesta kirjoittelusta. Lehden uutisessa kerrottiin hautakiveä muistuttavasta laatasta, joka oli pystytetty Sähköinsinöörikillan viimevuotisten fuksien muistoksi. Uutisen kirjoittaja ja haastateltava pitivät Ossinlammen rannalla ollutta muistomerkkiä häväistyksenä. Yleisönosastolla vastanneet teekkarit taas pitivät arveluttavana muistokiven heittämistä lampeen, mikä tehtiin Länsiväylän jutussa haastattelun päätteeksi.

Otaniemi on täynnä vastaavanlaisia muistomerkkejä. Yleensä alueella liikkuvat osaavat katsella niitä kuitenkin pilke silmäkulmassa, niin kuin pitääkin. Vaikutti siltä, että Länsiväylässä oli hiukan köyhä uutiskesä.

Toisaalta voisi ainakin kerran miettiä, ennen kuin lähtee leikkimään kuolemaan liittyvällä symboliikalla julkisella paikalla. Aiheesta revittiin ainakin omasta mielestäni paljon tylympää huumoria Retuperän WBK:n viimekeväisessä juhlakonsertissa. Vanha orkesterinjohtaja laitettiin konsertin päättyessä arkkuun ja häntä kanniskeltiin lavalla ympäriinsä. Olin seuraavana päivänä menossa hautajaisiin – ja meinasin antaa ylen kesken konsertin.

Terhi Upola
Päätoimittaja