Erään yliopiston eläkeikää lähestyvä rehtori sanoi viime vuonna opiskelijoille pitämässään puheessa, että nuorison pitäisi tiedostaa nykyistä paremmin yhteiskunnallinen vastuunsa ja hankkia ammattikoulutus riittävän nuorena ja oikein suhteutettuna aktiiviseen elämänkaareen, jotta kansantalous kestäisi suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen. Vastaavia puheita saa nykyisin kuulla säännöllisin väliajoin, mutta seuraavaksi rehtori kehtasi lisätä, että nuorisoikäluokkien ja eläkkeellä olevien ero on siinä, että jälkimmäinen on merkittävä kansantaloudellinen kuluttajaryhmä joka osallistuu säästöillään ja omasta työstään kertyneellä eläkkeellä talouden pyörittämiseen. Toisin sanoen opiskelijoiden olisi tingittävä omasta nuoruudestaan ja tehtävä mahdollisimman paljon töitä, jotta hänen sukupolvelleen voitaisiin taata mahdollisimman yltäkylläiset kulutusjuhlat ja leppoisat eläkepäivät. Näinhän se menee.

Suomessa eläkkeet on totuttu näkemään ansaittuna ja saavutettuna etuna. ”Omasta työstä kertynyt eläke” on käsitteenä kuitenkin hieman suhteellinen, sillä todellisuudessa maksetut työeläkemaksut ovat täysin alimitoitettuja luvattuun eläketasoon nähden. Tämän ”eläkepommin” purkaminen olisi kuitenkin erittäin yksinkertaista. Ensiksi kaikille eläkeläisille katsottaisiin toimeentuloon riittävä kansaneläke ja tämän jälkeen laskettaisiin, paljonko työeläkerahastoista pystytään mahdollisesti jakamaan ylimääräistä hyvää pohjaosan päälle. Tämä summa pitäisi tietenkin suhteuttaa työuralla maksettuihin eläkemaksuihin, mutta korkeimpien eläkkeiden verovaroilla tapahtuva ylimääräinen subventointi pitäisi lopettaa välittömästi.

Ainoana ongelmana tässä on, että tilanteen muuttaminen kestävälle pohjalle kirpaisisi eniten suurten ikäluokkien edustajia. Kutsutaan heitä vaikka harmaaksi mafiaksi, sillä valta on keskittynyt niin tehokkaasti heidän käsiinsä, että kaikkien heidän etujaan polkevien, sinänsä välttämättömien päätösten teko on Suomessa tällä hetkellä täysin mahdotonta.

Eduskunnan keski-iän hipoessa 50 vuotta ei eläkkeiden leikkausten kanssa ole pidetty liiemmälti kiirettä. (Eduskunnassa kolme kautta istuneen kansanedustajan kuukausieläke on noin 3000 euroa.) Myöskään perinteisistä puoluerajoista ei ole tässä tapauksessa mitään apua. Kaikki tietävät mitä ilmaisu ”saavutettu etu” merkitsee ammattiyhdistysliikkeelle ja porvarit taas katsovat, että veroja on maksettu jo niin paljon, että kaikki mitä saa, kannattaa tietenkin ottaa takaisin.

Myös suomalainen valtamedia on tukevasti harmaan mafian valvonnassa. Yleensä eläkkeistä kirjoittavat toimittajat ovat alan parhaita asiantuntijoita, eli niitä toimitusten harmaita eminenssejä, jotka ovat ehtineet jo moneen kertaan laskea omat eläkekertymänsä. Suurin osa päätoimittajista puolestaan haaveilee jo aktiivisesti eläkepäivistä Floridan tai Kanarian lämmössä.

Puolueista ainoastaan vihreät (ja ehkä perussuomalaiset ja SKP) ovat uskaltaneet puuttua ”eläkepommin” todellisiin syihin. Kaikkien muiden yhteinen lääke on ollut, että meidän nuorten on tehtävä enemmän töitä ja valmistuttava nopeammin. Haluammeko me niellä tämän kiltisti ja mukisematta? Keskustelun voisi aloittaa muista yhteyksistä tutuksi käyneellä retoriikalla: Suomen kansainvälinen kilpailukyky vaatii, että…