Oletko havainnut, että perehdyttyäsi oikein huolellisesti johonkin uuteen asiaan alkaa siihen liittyviä ilmiöitä tulla vastaan vähän kaikkialla? Vaikka näitä ilmiöitä ei aiemmin tuntunut olevan olemassakaan, niin nyt näihin uutuuksiin törmää jopa omassa, läpitutussa kodissa. Tämän lisäksi kaikki muutkin tuntuvat oppineen ja havainneen mielenkiintoiseksi tämän samaisen asian juuri nyt. Tällaisesta vaikutelmasta huolimatta tiedostamme toki, että ympäröivä maailma on yhä ennallaan. Mikään ei ole muuttunut, ainoastaan kyseiseen asiaan perehtyneen oppijan tapa hahmottaa ympäristöään ja tulkita sen ärsykkeitä. Uuden asian sisäistäminen, maailmankuvan nopeahko ja kenties peruuttamaton muokkautuminen, on melkoinen elämys.

Sisäistäminen on oppimisen viimeinen vaihe. Se on kynnys, jonka ylitettyään oppijan ei tarvitse enää kuormittaa itseään jatkuvalla ylimääräisellä ajatustyöllä pitääkseen oppiin liittyvät käsitteet ja rakennelmat itselleen selkeinä. Havainnointi ja kommunikointi muiden opin sisäistäneiden kanssa sujuu vaivatta. Opin sisäistäneeltä löytyy myös kyvykkyyttä osallistua oppirakennelman kehittämiseen. Vielä sisäistämättömän, opin kanssa tekemisiin joutuneen oppijan on tyypillisesti vaikeaa ymmärtää tällaista jo sisäistänyttä oppijaa, joka saattaa hänen mielestään vaikuttaa pikemminkin lopullisesti kilahtaneelta. Tämä on ymmärrettävää, sillä hänellä voi olla vielä kaksikin työlästä oppimisvaihetta edessään ennen sisäistämisvaihetta.

Oppimisen ensimmäinen ja rankin vaihe on muistaminen. Ulkoa opettelua usein parjataan työläänä, aikaavievänä ja tehottoman oloisena nysväämisenä. Tosiasia kuitenkin on, että mikäli jotakin oppikokonaisuutta haluaa todella hallita, on kaikki siihen liittyvät asiat ensin pystyttävä näkemään mielessään yhdellä kertaa. Ulkoluku eli luettavan tekstin rakenteen muistaminen sen sijaan on turhaa ja parjattavaa. Kun opin rakennepalikat ovat mielessä, voi niistä ruveta hahmottelemaan varsinaista oppirakennetta, pyrkiä ymmärrykseen.

Ymmärtämisvaihe sijoittuu ajallisesti muistamisen ja sisäistämisen väliin. Tällöin oppija siis järjestää muistissaan olevat opinkappaleet rakenteiksi, joissa vuorovaikutukset ja niihin liittyvät syy-yhteydet ilmenevät mahdollisimman johdonmukaisesti. Jos muistaminen oli työteliäs vaihe, ymmärtäminen vaatii ennen kaikkea aikaa. Ymmärtämystä ei saavuteta enää ”viimeisenä iltana”. Ymmärtämistä voi ulkoisesti vauhdittaa oppiainesta jo hyvin ymmärtävä muttei ehkä vielä sisäistänyt henkilö, siis hyvä luennoitsija.

Kirjoittaja opiskelee epäorgaanista kemiaa Teknillisessä korkeakoulussa.