Polyteekkari

Ilomantsilaismummoni on viime aikoina lopettanut puhelumme huikkaamalla ”moi, moi”. Moi moi on jäänyt kaikumaan päähäni, enkä ymmärtänyt mitä outoa siinä on, kunnes hiljattain äkkäsin, ettei 73-vuotiaan suuhun sovi ”moi, moi”. Se on minun ja ikäisteni nuorten kaupunkilaisten tapa hyvästellä, huomasin.

Kieltä ja symboleja käyttävät kaikki. Joskus sattumalta huomaa, etteivät kaikki sanat sovi tai ole tarkoitettu kaikkien suuhun. Kieli on siis erottautumisen, ryhmäytymisen ja vallan pidon väline. Tiedostamattani olin kielipoliisina sitä mieltä, ettei ikäihmisten ja nuorten kuulu puhua samalla tavalla, vaikka tietenkin sanat ovat yhteistä omaisuuttamme eikä eroa kielenkäytössä tule tehdä iän perusteella. Käytetyllä kielellä kuitenkin osoitetaan paikka, asema ja valta: kaikille ei suoda samoja oikeuksia käyttää kieltä. Esimerkiksi ammatillinen kieli on monen portinvartijan takana.

Ammattiin opiskellessa opetellaan myös uusi kieli: työssä käytetyt termit ja puhetavat. Aloittelevana opiskelijana huomaa, että oppiala on täynnä uusia termejä, jotka eivät tunnu istuvan omaan suuhun millään. Esimerkiksi oman tieteenalani termit diskurssi ja representaatio kääntyivät suussani yhtä vaivalloisesti kuin hubbabubba-purukumi. Vaikka viikoittain luin tenttikirjoja, jotka olivat pullollaan kyseisiä termejä, oli niiden käyttöönotto hidasta. Toisaalta en myöskään ymmärtänyt sivistysanoja ja alan termeillä varustettuja väitöskirjoja, vaikka ne oli kirjoitettu ”suomeksi”. Erikoistermien käyttö on keino suojella omaa ammattiryhmää tungettelijoilta, kuten tieteissä tieteen popularisoijilta ja muilta hörhöiltä.

Monista sivistyssanoista on tullut koko kansan omaisuutta, vaikka ne ovat alun perin kuuluneet vain jollekin ammattiryhmälle. Etenkin psykologian termit on otettu maallikoiden käyttöön tehokkaasti – kaikkihan puhuvat traumoista ja ahdistuksesta. Termin maallistuessa sitä käytetään irti asiayhteydestä ja melko epämääräisesti, vaikkakin termit auttavat myös maallikoita nimeämään abstrakteja asioita, jolloin niistä on helpompi puhua. Yhtä kaikki valta termien kehittämisestä, muokkaamisesta ja hylkäämisestä säilyy ammattiryhmällä, kuten psykologeilla. Siitä pitävät huolen tutkimus ja ammattiyhteisö.

Se, miksi opintojen alussa oman alan sanat eivät oikein taipuneet suuhuni, johtuu osittain vaikeudesta ymmärtää niiden merkitystä, mutta myös siitä, etteivät ne vielä kuuluneet minulle: sivistyssanat ja oman alan erikoistermit tuntuivat kuuluvan oppineemman ihmisen suuhun. Kyse on siitä, että käyttäessään tiettyä kieltä ja termistöä myös tunnustaa, tai ainakin uskoo kuuluvansa, siihen ryhmään, jolle sanasto kuuluu. Seuraavan kerran mummolle soittaessani aion kysäistä miten hän lopettaa puhelunsa siskonsa kanssa. Mihin ryhmään he kuuluvat, jos he huikkaavat toisilleen ”moi moi”?

Kirjoittaja on TKY:n sosiaalipoliittinen sihteeri.




	Kielen kiemuroita Hanna Härkönen [email protected] Ilomantsilaismummoni on viime aikoina lopettanut puhelumme huikkaamalla ”moi, moi”. Moi moi on jäänyt kaikumaan päähäni, enkä ymmärtänyt mitä outoa siinä on, kunnes hiljattain äkkäsin, ettei 73-vuotiaan suuhun sovi ”moi, moi”. Se on minun ja ikäisteni nuorten kaupunkilaisten tapa hyvästellä, huomasin. Kieltä ja symboleja käyttävät kaikki. Joskus sattumalta huomaa, etteivät kaikki sanat sovi tai ole tarkoitettu kaikkien suuhun. Kieli on siis erottautumisen, ryhmäytymisen ja vallan pidon väline. Tiedostamattani olin kielipoliisina sitä mieltä, ettei ikäihmisten ja nuorten kuulu puhua samalla tavalla, vaikka tietenkin sanat ovat yhteistä omaisuuttamme eikä eroa kielenkäytössä tule tehdä iän perusteella. Käytetyllä kielellä kuitenkin osoitetaan paikka, asema ja valta: kaikille ei suoda samoja oikeuksia käyttää kieltä. Esimerkiksi ammatillinen kieli on monen portinvartijan takana. Ammattiin opiskellessa opetellaan myös uusi kieli: työssä käytetyt termit ja puhetavat. Aloittelevana opiskelijana huomaa, että oppiala on täynnä uusia termejä, jotka eivät tunnu istuvan omaan suuhun millään. Esimerkiksi oman tieteenalani termit diskurssi ja representaatio kääntyivät suussani yhtä vaivalloisesti kuin hubbabubba-purukumi. Vaikka viikoittain luin tenttikirjoja, jotka olivat pullollaan kyseisiä termejä, oli niiden käyttöönotto hidasta. Toisaalta en myöskään ymmärtänyt sivistysanoja ja alan termeillä varustettuja väitöskirjoja, vaikka ne oli kirjoitettu ”suomeksi”. Erikoistermien käyttö on keino suojella omaa ammattiryhmää tungettelijoilta, kuten tieteissä tieteen popularisoijilta ja muilta hörhöiltä. Monista sivistyssanoista on tullut koko kansan omaisuutta, vaikka ne ovat alun perin kuuluneet vain jollekin ammattiryhmälle. Etenkin psykologian termit on otettu maallikoiden käyttöön tehokkaasti – kaikkihan puhuvat traumoista ja ahdistuksesta. Termin maallistuessa sitä käytetään irti asiayhteydestä ja melko epämääräisesti, vaikkakin termit auttavat myös maallikoita nimeämään abstrakteja asioita, jolloin niistä on helpompi puhua. Yhtä kaikki valta termien kehittämisestä, muokkaamisesta ja hylkäämisestä säilyy ammattiryhmällä, kuten psykologeilla. Siitä pitävät huolen tutkimus ja ammattiyhteisö. Se, miksi opintojen alussa oman alan sanat eivät oikein taipuneet suuhuni, johtuu osittain vaikeudesta ymmärtää niiden merkitystä, mutta myös siitä, etteivät ne vielä kuuluneet minulle: sivistyssanat ja oman alan erikoistermit tuntuivat kuuluvan oppineemman ihmisen suuhun. Kyse on siitä, että käyttäessään tiettyä kieltä ja termistöä myös tunnustaa, tai ainakin uskoo kuuluvansa, siihen ryhmään, jolle sanasto kuuluu. Seuraavan kerran mummolle soittaessani aion kysäistä miten hän lopettaa puhelunsa siskonsa kanssa. Mihin ryhmään he kuuluvat, jos he huikkaavat toisilleen ”moi moi”? Kirjoittaja on TKY:n sosiaalipoliittinen sihteeri.