Dynaaminen henkilö? Kuulostaa tosi ylivertaiselta tyypiltä. Sellaiselta, joka vastarintaa tekemättä pystyy venymään ja puristumaan minkä hyvänsä tilanteen vaatimiin mittoihin. Ja nämä muodonmuutokset tapahtuvat hetkessä, toisten aikaa hukkaamatta. Toisaalta syntyy assosiaatio ontosta kumipallosta. Vaikka, ei se pallo taida päästä noin hyviin saavutuksiin. Rääkkäämisellä on rajansa: riittävästi vedettäessä pallo viimein ratkeaa jostain saumakohdastaan; puristettaessa se räjähtää silmille. Hypoteesini on, että dynaaminen henkilö on taruolento, ihannekuva, johon monen näköjään odotetaan pyrkivän. Ja ontto kumipallo olisi realistinen vastine tälle ihannekuvalle. Kumipallo! Sellainen tuntuu aika elottomalta. Ottamatta tässä kantaa siihen, pystyykö elävä ihminen olemaan kumipallo, voisi miettiä, miten dynaamisuutta, kumipallomaisuutta, koetetaan toteuttaa.

Aiempi kokemus vaihtelevista tilanteista lienee tärkein henkilökohtaisen dynaamisuuden lähde. Sen pohjalta kykenee ennakoimaan ja hoitamaan monimutkaisiakin asioita sutjakasti rutiinilla. Esimerkiksi, työ- tai opiskelijaelämän tulokasta saattaa joskus ihan kylmätä seuratessaan sitä kätevyyttä ja tehoa, millä vanhat konkarit hoitelevat lukuisat eri tilanteensa. Nämä tilanteet tulevat vaihtelevassa järjestyksessä ja epäsäännöllisin väliajoin. Kokemuksen puute estää tulokkaan rennondynaamisen suhtautumisen. Universaalia dynaamisuutta ei kokemuspohjainen dynaamisuus kuitenkaan ole. Jos eteen tulee täysin ennennäkemätön tilanne, josta ei ole aiempaa kokemusta, ovat vanhan ketunkin tassut viimein pystyssä kuin tulokkaalla ikään.

Ihmismielen merkittävä ominaisuus on muutosvastarintaisuus, joka peilautuu luonnon tunnetusta pyrkimyksestä väistää pakkoa. Pakkotilanne, johon äkillinen täysin uudenlainen tilanne rinnastuu, johtaa väistämättä kriisiin: kehitys notkahtaa positiivisesta suunnastaan. Tällainen kriisinomainen väistöliike antaa tilaisuuden nopealle ennalleenpalautumiselle. Tämä on hyödyllistä, koska kaikki muutokset eivät ole hyvänsuuntaisia, eivätkä siten pysyviä. Mikäli muutos oli hyödyllinen, on notkahduksen jälkeinen kehitys entistä myönteisempää. Se mihin dynaamisuus pyrkii, on mainittujen muutosnotkahdusten eliminointi, mikä siis merkitsee muutosvastarinnan eliminointia. Täydellinen dynaamisuus ei voi olla ihanne. Jos ihminen ei pane uusille asioille hanttiin ja on erilaisten, toisilleen vastakkaisten ja voimasuhteiltaan vaihtelevien voimien täysin riepoteltavana, ei mikään kestävä kehitys ole mahdollista.

Yksilöön kohdistuvien dynaamisuusihanteiden sijaan pitäisi enemmän painottaa dynaamista tilanteiden hallintaa. Muutosten pitäisi realisoitua joustavasti vanhojen, raukeamassa olevien tilanteiden jäädessä taustalle, sen sijaan että ihmisten on joustettava elämänsä ja omaistensa kustannuksella. Käytännön työelämässä tämä merkitsee suppeampia yksillöllisiä tehtäväkenttiä ja suurempaa henkilöstöä. Tähän suuntaan emme ole menossa, niin kauan kuin pörssikurssit ovat ainoa arvossapidetty ideologiapohja.

Kirjoittaja opiskelee epäorgaanista kemiaa Teknillisessä korkeakoulussa.