Kun jo kolmas kaverini tyrkytti minulle Da Vinci -koodia palavin silmin ja innosta puhkuen, järkkäsin vihdoin aikaa lukemiselle ja liityin viikoksi tähän outoon kulttiin, joka palvoi Mona Lisan silmiä. Entä mitä mieltä olin kirjasta?

Se oli huonoin lukukokemus aikoihin. Näin suoraan sanottuna, Da Vinci -koodi oli lattea ja pinnallinen aina henkilöhahmoista lähtien. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, vaikka päähenkilöt olisivat kuolleet seuraavassa luvussa. Kai se jotain kertoo kirjan tasosta.

Sitä paitsi kuinka moni ihminen oikeasti pystyy keskittymään palindromeihin, kun verisesti kuollut isoisä makaa vieressä? Ei ainakaan empaattinen sellainen, vaikka henkilöstä yritettiinkin sellaista tehdä.

Kaikkein eniten ärsytti koko kirjan elokuvamaisuus. Sivut oli rakennettu täyteen pieniä koukkuja, jotka olivat aivan liian ilmeisiä ollakseen hyviä. Pariinkin otteeseen toinen päähenkilöistä näki ”jotain”, jota ei sitten paljastettukaan ihan vielä. Tosin seuraavan sadan sivun ajan siihen viitattiin taukoamatta: ”Olipas ihan kauheanhirveää se, mitä minä näin.”

Lopulta kirjan viime metreillä tämä kauheus paljastetaan, eikä se sitten ollutkaan mitään erityisen hirveää. Poikkeuksena on se ”jokin kauhea”, joka oli tapahtunut toiselle päähenkilölle vuosi sitten, jota ei paljasteta missään vaiheessa. Syy selvisi vasta kirjan nettisivuja tutkiessa. Sitä kutsutaan kirjailijan edellisen opuksen piilomarkkinoinniksi.

Kaikesta ärsytyksestä huolimatta Da Vinci -koodi oli ihan mukiinmenevä, keskinkertainen. Se oli aika samanlainen kuin monet muutkin genrensä kirjoista. Huikeita käänteitä, pinnallisia henkilöhahmoja, paljon toimintaa ja jopa niitä ärsyttäviä koukkuja, tosin harvoin näin ilmeisiä.

Valtava hype kirjan ympärillä oli vain saanut odottamaan jotain suurta, uutta Tolkienia tai seuraavaa Nobelin palkinnon voittajaa. Eipä silti, Nobel-palkitun kirjailijan Gao Xingjianin pääteos on ainoa kirja Raamatun lisäksi, jonka olen koskaan jättänyt kesken, koska se oli tylsä. Da Vinci -koodi oli sentään viihdyttävä monimutkaisen salaliittoteoriansa ansiosta.

Silti, jos olet yksi niistä, joka piti tätä vuosisadan kirjana, niin kannattaa ryhtyä lukemaan enemmän. Esimerkiksi Ilkka Remeksen jännärit eivät paljon viihdyttävyydeltään eroa, eivätkä ne ole niin ärsyttäviä. Mainitsinko jo ne koukut?