Mikä on yleensä parasta elokuvissa? Ehkä se, mitä sarjakuvataiteilija Katja Tukiainen osuvasti ilmentää karvasäärisen anarkistitytön kuvillaan Rakkautta & Anarkiaa -festarikatalogin kannessa: kun elämä kulkee silmien edessä filminauhana, voi hetkeksi unohtaa kaiken muun. Parhaimmillaan se kai on siis kuin pieni, kaunis hetki ennen kuolemaa, unohdusta tai tietoisuuden menetystä.
Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalilla oli tänä vuonna mahdollisuus lyödä itseltään taju kankaalle monin vaihtoehtoisin tavoin. Paljon puhutti Bollywoodin, intialaisen populaarin spektaakkelin, saapuminen kaupunkiin. On hienoa, että Helsingin festivaaliohjelmistossa nähtiin Englannissa täpötäysiä saleja vetäneen K3G:n (Kabhi Khushi Kabhie Gham) kaltainen elokuvahelmi, joka ei heti massalevitykseen pääse. Reilu kolmetuntinen Intian Oscar-ehdokas Lagaan – Olipa Kerran Intiassa sen sijaan löytää tiensä teattereihin myös festivaalin päätyttyä.
R&A:n viisitoistavuotinen kehitys tiennäyttäjästä kohti kaikki genret kattavaa valtavirtaistumista on tapahtunut yhdessä arkipäivän kulttuurin visualisoitumisen ja medioitumisen kanssa. Ei ihme, että festivaali on tavoittanut myös suuremmat katsojajoukot. Lippujen ennakkomyynti oli tänä vuonna vauhdikkainta miesmuistiin.
R&A-tarjonta on vuosi vuodelta täyteläisempää. Festivaali ei pysyttele kapeasti modernin elokuvan marginaaleissa vaan etsii kuvallisia uutuuksia Argentiinasta Etelä-Koreaan. Box office -menestyksiäkään ei silti vierasteta.
Viime vuoden avajaiselokuva oli Baz Luhrmanin Moulin Rouge. Tänä vuonna Bio Rexin päätöselokuvana nähtiin Lukas Moodyssonin uutuus Lilja 4-ever, joka on rankasta prostituutio-aiheesta huolimatta löytänyt Ruotsissa suuren yleisön.
R&A:n perinteisiin kuuluu esitellä myös eri maanosien elokuvaa. Tänä vuonna oli mukana Aasian nuoria mestareita kuten Takashi Miike ja Kim Ki-duk sekä sarja Latinalaisen Amerikan elokuvaa lippulaivana meksikolainen Ja äitiäs kans -hitti.
Eurooppalaista elokuvaa tarkasteltiin sarjassa Erilainen Unioni. Mukana oli näyttelijänä tunnetun Jani Volasen esikoiselokuva Rumble, rock’n’roll-henkinen road movie punaisesta Cadillacista ja neljän keski-ikäistyvän teddyboyn matkasta halki Suomen maaseudun. Kun nälkä yllättää, nämä ikiteinit tilaavat pizzaa tien päälle.
Digitaalielokuvien sarjassa esiteltiin niin ikään näyttelijänä mainetta niittäneen Ethan Hawken esikoisohjaus. Chelsea walls on InDigEnt-tuotantoyhtiön suojissa tehty halpa pientuotanto, jonka kuvakerronta hyödyntää digitaalivideon väriä, päällekkäiskuvausta ja rakeista kuvamateriaalia.
Digisarjassa valotettiin sitä, kuinka uusi tekniikka vaikuttaa tuotantojen estetiikkaan ja ohjaajien mahdollisuuksiin jälkikäsitellä materiaalia. Brittiläisen veteraaniohjaaja Mike Figgisin vallankumoukselliseksikin luonnehdittu Timecode kokeilee neljään kuvaan jaettua valkokangasta. Jokainen kamera tallensi yhden 93 minuutin otoksen ilman leikkauksia.
Figgisin Venetsiassa filmattu Hotel puolestaan kertoo dogma-näytelmää kuvaavasta ryhmästä. Hotelin kuvauksiin osallistuneet näyttelijät toivat itse mukanaan kuvausvaatteensa, huolehtivat ulkonäöstään ja kuljetuksista ja saivat kaikki saman palkan.
Vastauksena indie-yhtiöiden dogma-digileffoille myös Steven Soderberghin (esim. Erin Brockovich, Traffic, Ocean’s Eleven) uutuus Full Frontal tuotettiin kahden miljoonan dollarin ’minibudjetilla’ ja pitkälti improvisoiden. Pääosanäyttelijät Julia Roberts ja David Duchovny hoitivat niin ikään itse vaatteensa, meikkinsä ja kuljetuksensa. Ehkä juuri siksi Robertsin huhuttiin olleen enemmän kuin kerran pahasti myöhässä kuvauksissa.
Jää nähtäväksi, milloin ’meta-dogma’ ulotetaan Timecodea laajemmin myös katsojiin. Ainakin niin kauan kuin interaktiivinen digi-tekniikka ei toimi, vältymme ohjaamasta omia kuviamme ja voimme nauttia hetkistä ennen unohdusta.
Lagaan – Olipa Kerran Intiassa 27.9.2002
Lilja 4-ever 27.9.2002
Ja äitiäs kans 25.10.2002
Full Frontal 15.11.2002