Neljän ensimmäisen kohtauksen jälkeen KY:n Mieleni minun tekevi -speksiä katsoo hieman ristiriitaisella ja epäilevälläkin fi iliksellä. Nuori mies on jäänyt kiinni muka tahattomasta tarrojen liimailusta julkiseen kulkuvälineeseen, ja virkavalta on päättänyt pistää töhryille totaalisen stopin.

– Tunnusta! Tunnusta!

Ei tunnusta, mutta tässä kaupungissa ei tarroja suvaita, ja nuorisorikollinen kiitää Keravalle. Tämähän vaikuttaa mukavan yhteiskunnalliselta ja ajankohtaiselta, ja bändi svengaa saksofonien johdolla mainiota jailhouse-bluesia.

Mutta sitten. Yleensä tanssityttöjen ensiryntääminen lavalle on speksin kuin speksin kohokohtia, mutta siinä missä keravalaisvangit ovat ympärillä asiaankuuluvan apeina, alkavat tanssitytöt heittää perinteisestä perinteisintä kabareeta kirkkaissa röyhelöhömpäkkeissä. Mistä pukuvarastosta nämä tulivat? Ja ei kai bändi vaan aio heittää koko Blues Brothersin tuotantoa?

Alun hakuilun jälkeen Kain (Sampsa Rönkkönen) ja Väiskin (Erik Mashkilleyson) suomalaiskansallinen kalteridialogi saa kuitenkin kiitettävästi lisää syvyyttä, ja vartijat suoriutuvat mainiosti yleisön huutelusta.

– Mennään tuonne takahuoneeseen katsomaan. – Omstart! Rehellisemmin! – Mennään paneen!

Yleisö taputtaa raivokkaasti. Ja koska KY:llä ei ole esitetty varsinaisia speksejä sitten vuoden 1997, kerrottakoon mahdollisille kylterilukijoille, että speksiyleisö saa vapaasti häiritä näyttelijöiden keskittymistä omstart-huudoilla, joidenka jälkeen kohtaus pyritään ottamaan uusiksi toiveiden mukaan.

Viimeistään kolmannella esiintymiskerrallaan tanssitytöt saavat anteeksi kaiken alun hapuilunsa. Koreografi oiden muuttuessa vauhdikkaammiksi asustusta on kevennetty asiaankuuluvasti – hyvin hoidetun näköisiä markkinoinninopiskelijatyttöjä parhaimmillaan.

Tai siis huoliteltujen markkinoinninopiskelijoiden näköisiä, varsinainen markkinoinninopiskelijan rooli on varattu Patricille (Antero Vartia), joka speksin käsiohjelman mukaan on yliaktiivinen, ylivilkas ja täysin vakuuttunut omasta erinomaisuudestaan.

Eli siis varsin mainio tapaus. Ylipäätään KY:n speksille on annettava täydet pisteet terävästä itseironiasta, jota levitetään kohteliaasti myös tiedekuntarajojen yli. Tyyliin kauanko kolmekymmenvuotinen sota kesti?

– No ainakin niin kauan, että sinä aikana teekkarikin olisi päässyt jo saatille.

Jos tämän kirjoituksen puoliväliin mennessä ei ole mainittu vielä sanaakaan speksin juonesta, ei siihen tarvinnut kiinnittää näytöksessäkään ylimääräistä huomiota ensimmäisen puoliajan aikana. Todelliseen vauhtiin näytelmä pääsee vasta väliajalla nautittujen viinilasillisten jälkeen. Rahasampo ja onnen avaimet löytyvät tietenkin Jari Sarasvuon, Esa Keskisen ja hampurilaisen välistä, ja nyt niitä lähdetään tosissaan etsimään. Jo Rahasvuon tapaaminen on täynnä teräväkatseisia terveisiä, ja jos tällaista kuulee kyltereiltä, herää vain yksi kysymys: ketkä niitä sisäisiä sankareita sinne yrityksiin oikein haalivat?

Paras on kuitenkin vasta tulossa, sillä speksin näyttävin ja vauhdikkain osuus koetaan Tuurin kyläkaupan maisemissa niin dialogin, tanssien kuin ylipäätäänkin mainioiden lauluesitysten osalta.

’Keskinen! Tunne nimeni! Ja liekkipaitani! Ooo-ooo! Keskinen! Tuu mun muijaksi, niin saat palkinnon! Juorulehden huomion!’

Ainakin näillä lakeuksilla jumalainen nautinto löytyy speksin mukaan missin pesästä, mitä lavalla kailotetaankin (seksistisesti ?) seuraavan viiden minuutin ajan. Mustiin nahka- ja pvc-asuihin pukeutuneet tanssijattaret ovat parhaimmillaan juuri näissä kohtauksissa.

Kolmituntinen esitys tarjoaa niin sanotusti vastinetta investoidulle kymmenen euron pääomalle, mutta joissakin loppukohtauksissa hätäisempi sijoittaja saattaa alkaa kaipaamaan voittojen nopeampaa kotiuttamista.

Kokonaisuudessaan speksitiimi ansaitsee mainion arvosanan. Pelkästään KY:n speksiperinteen elvyttäminen voitaisiin palkita vuoden opiskelijakulttuuritekona.